El running

Tiedusteluihin mahdollisen lottovoiton käytöstä olen vastannut, että palkkaisin personal trainerin opettamaan Queen's Englishiä. Täysin hyödytöntä, mutta onhan se hyytävän hyvänkuuloista puhumista. 

Ylioppilaskirjoituksissa minut pelasti kielet. Lukiossa olin niin sanotulla kieliluokalla, joka oli täynnä tyttöjä ja sai ainoana kaupungissa edustaa latinan lukijoita. En kuulunut heihin, mutta vertaisryhmään kyllä.

Stereotypinen vastakkainasettelu matemaattisiin ja kielellisiin tyyppeihin on ollut minulle verevää todellisuutta. Tyypillisen tytön pienestä matematiikan numerosta ei tehty isoa numeroa, mutta kielellisyyttäni korostettiin. 

Noihin aikoihin kuulin tarpeeksi teurastamovitsejä, kun ilmoitin, että minusta tulee kielenkääntäjä. Ulkomaan kirjeenvaihtajuuttakin ajattelin. Se olisikin ollut luonnollinen valinta hänelle, joka on aina vähän enemmän kotonaan muualla.

Espanjaan ensimmäisen kosketuksen sain Porvoon matkailuopistossa. Kielen imu oli valtava ja katselin yliopiston valintaopasta kohdasta espanjalainen filologia. Pääsykoekirjat edustivat kuitenkin vain kielitiedettä. Siltä tieteenalalta sitten Vaasasta paljon myöhemmin valmistuin.

Kahdenkymmenen vuoden suvantovaiheen jälkeen olen taas tilanteessa, jossa olen omimmillani. Mutta jos olisin yhtään nuorempi eli malttamattomampi, jättäisin harjoitukset tähän.

Espanja ei nimittäin ole helppo kieli, mutta ovela se on.

Aluksi kokonaisuus vaikuttaa vaivattomalta ja hauskalta: helpolta lausua ja sanojen suvut helposti pääteltävissä. Aika pian alkaa kuitenkin ilmetä varsinaiset venkoilut. Kyseessä on niin paljon suomesta eroava kieli rakenteeltaan, kieliopiltaan ja sillä mitä kielellä tehdään ja miten. Samassa lauseessa kielletäänkin kaksi kertaa!

Muuten tärkeimmältä vaikuttaa saada asiansa sanotuksi mahdollisimman nopeasti, lukuisilla pikkusanoilla.
 
Opiskeluni on silti päämäärätietoista. Muuten en polkisi tunneille ja takaisin työpäivän jälkeen järjettömässä pakkasessa, tuulessa ja lumisateessa sekä kerran pyörän sisäkumi tyhjänä. Hyväksyn, että en osaa kaikkea heti. Oudot rakenteet ja pikkusanat sekä yhden verbin lukuisat käyttömahdollisuudet lähinnä huvittavat.

Kääntäessä hengästyttää ja hiki tippuu.

Opin käytännön ja varsinkin virheiden kautta. Minkä kerran sanon ääneen väärin ja mistä minua oikaistaan, muistan. Instagramin ruokapäivityksessäni kehun avocadon sijaan nauttivani asianajajaa. Reissussa kaupassa pyydän hunajan sijaan pelkoa. 

Laulusta olen hoksannut, että lähteminen tapahtuu refleksiiviverbin kautta toisin kuin meneminen.

Jos en perillä kohteessa saa bussikuskille viestiäni perille, heiluttelen käsiäni ja pyörittelen silmiäni. Noloutta koen ainoastaan silloin, kun kysyn enkä ymmärrä vastausta. Silloin laiskasti vaihdan englantiin.

Kannustavaa, tai kohteliasta, että natiivien mielestä puhun hyvää espanjaa, jos tilaan ateriakokonaisuuden virheettömästi.

Kommelluksista ja hämmennyksistä huolimatta en syty ajatukselle, että maailmassa olisi yksi kieli käytettäväksi, vaikka se olisikin esperanto. Englantihan meillä on toki aina mukanamme - ja riesanamme. Espanjalaisella radiokanavalla oli juoksemista kuvattu sanalla "el running". Puistattavaa.

Pahankuuloista siitäkin huolimatta, että epäilen ennätänköhän koskaan tulla espanjan kanssa yhtä valmiiksi kuin englannin: pystyisin työskentelemään sillä ja ymmärtämään arjen äkkinäisten puhetilanteiden sävyt. Sekä taivuttamaan kieleni niihin ihanan pehmeisiin konsonantteihin.

Tässä vaiheessa saa kuitenkin riittää, että muutaman viikon päästä en huudahtaisi kaupassa suoraan suomesta kääntäen "Otan nämä!" vaan toteaisin oikeaoppisen hauskasti: "Minulle nämä vien".

Puerto de la Cruzin yllätys

Puerto de la Cruzilla Teneriffan pohjoisosassa on sateisen ja kylmän paikan maine. Kylmyys on suhteellista, mutta toki todellisuus on viileämpi, jos vertaa siihen jatkuvasti aurinkoiseen läikkään etelässä missä elin.

Puerton vehreyttä olen huomannut korostettavan niin, että imagonsa kuulostaa jopa kaupunkiviidakolta. Ja kieltämättä näkymä havahduttaa Etelä-Teneriffan kuivan karuuden rinnalla. Ehkä vehreys on se syy, miksi suomalaiset sateista huolimatta suosivat tätä pohjoisen 30 000 asukkaan mäkistä kaupunkia?

Itse korostaisin pikkukaupungin sympaattisuutta. Se erityisesti viehätti ja yllätti.  

Onneksi lähdin, säämaineesta huolimatta. Ja onneksi kaupungissa odotti oululaispaikallinen opas, joka avasi paikkaa satunnaista päiväkäyntiä avarammin.

Onneksi joulukuun yhdeksäntenä myös paistoi, toki olin edennyt kohteeseen sääennusteen turvin. Aurinko ei pakahduttanut kuten ei kokemusteni mukaan koskaan Kanarialla.

Ilma tuntui lempeältä, hoitavalta.

Pieni Suomen kansa on valloittanut Puertoa kiitettävästi, muun muassa suomalainen luontaistuotekauppa on avattu keskeisille kulmille. Suomalaisuus näkyi Puertossa enemmän kuin etelässä; kieli, ravintolat ja liput sulivat sujuvasti ympäristöön.

Puerto de la Cruz tuntui hurmaavalta yhdistelmältä vihreyttä, vanhaa kaupunkia ja kuohahtelevaa merta. Puertosta löytyy myös teatteri sekä ihmisiä iltaisin yhteen kokoava tori. Se on siis on oikea teneriffalainen kaupunki.

Puerton erikoisuus on merivesialtaat, joille sisäänpääsy ei-vakituisilta asukkailta on viisi euroa. Sillä rahamäärällä saa uida altaissa sekä pötkötellä rantatuolissa iltaseitsemään saakka.

San Telmon kirkkomaalla kohtasin keltaisia ja punaisia joulutähtiä sekä banaaniterttuja. Joulutähtipensaankin bussin ikkunasta huomioin.

Päiväkäynti Pohjois-Teneriffalla todisti jälleen saaren yllättävyyden ja moni-ilmeisyyden, monin tavoin.

Palasin takaisin Americasiin paikallisbussilla Los Gigantesin kautta. Olin saanut vinkin, että sitä kautta pääsee perille mahtavien maisemien ja pittoreskien vuoristokylien kautta.

Näin todella tapahtui.

Kuljettiin lukemattomien vuoristokylien läpi, kieputtelua jatkui pari tuntia kapeaakin kapeimmilla teillä. Ja kylät vaihtuivat, vain yksi muutaman minuutin pysähdys Icod de los Viñosissa. Olikohan bussin ikkunasta näkemäni traakkipuu se kuuluisuus, satoja vuosia vanha?

Ylämäelle ei tuntunut tulevan loppua. Ehkä kyse oli todellisesta asiakaspalvelusta: jos taloja rakennetaan vuoren huipuille ja rinteisiin, tottahan sinne pitää kulkea myös julkisen liikenteen.

Kun matka alas viimein alkoi, voipuneena nieleskelin korvia auki.

Ja lumihuippuinen Teide seurasi koko ajan, aina vähän eri kulmista.

Kylät ja pienet kaupungit

Lähes innostavinta matkailussa on keskuskaupunkien reunamien pikkupaikkakunnat. Uteliaalle usein paras bussipysäkki onkin päätepysäkki. Kanarian-kotini oli tällä kertaa vilkkaalla keskuskadulla, jonka editse ajoivat lukuisat bussit eteläteneriffalaisiin kaupunkeihin.

Ja mikäpäs oli El Médanossa tällaisella pysäkillä reilusti myöhästynyttä bussia odotella. Taustalla kohoaa Montana Rojo eli Punainen vuori.

Teideä olen Teneriffan-matkoillani aktiivisesti vältellyt, koska en halua nähdä enkä tuntea hippuakaan lunta. Edelleen ovat kokematta El Hierro ja La Palma, mutta La Gomeralle pääsin.

La Gomera

Tie La Gomeralla

Gomera on Kanarian saariryhmistä toiseksi pienin. Kokonsa lisäksi minua sinne veti silbo eli vihellyskieli. Sen alkuperä juontaa vuoristopaimeniin, jotka erittäin kovalla vihellyksellä viestivät vuoristosta alas kotikylään perunakattilan laittamisesta liedelle tai muusta arkisesta.

Silboa opetetaan kouluissa pakollisena aineena taidon ylläpitämiseksi. Kuulin näytteen, jota ennakko-odotuksistani poiketen ei antanut kunnianarvoisa vanhempi nainen tai mies kansallisasussaan vaan lukiolaistyttö farkuissaan.



La Gomeralle menosta tekee hohdokkaan myös noin 40 minuutin merimatka Los Cristianoksen satamasta. Veden vetovoima on kaikkialla sama: kansi oli molempiin suuntiin täysi, kamerat kävivät.

Taiteilijakylä Agulo sijoittuu myös La Gomeran saarelle, Garajonayn kansallispuistoon vievän tien varrelle. Havainnoin kylää nopeasti bussin ikkunasta.

Viettävää katua alas köpöttelevä pappa, majoitusliikkeet joissa ei näy liikettä, baarissa päivystävät hipit. Siestan uneliaisuus, jonka rikkoo banaanilastaamon työmiesten liike.
Hyvin hoikka tyttö tupakoi asiakkaista tyhjän baarin ovella.

Ohiajavalle oikeasti pelkkää romantiikkaa. Viehättävää ja vierasta, outoja ihmisiä omissa elämissään, jotka hetkessä ohittuivat omassani.






Garajonayn kansallispuistossa sää vaihteli nopeasti kaikissa suomalaisen juhannussään variaatioissa: tihkusadetta, räntää ja auringon nopeita pilkahduksia.

Tie Garajonayn kansallispuistossa La Gomeralla

Garajonayn kansallispuistossa

Gomeran pääkaupungissa San Sebastianissa tunnelma muuttui toiseen maailmaan. Enää ei ollutkaan kylmää, kosteaa ja nukkavierua. Oli erittäin lämmintä ja yllättävän uudenaikaista.

Satamassa näytti Kanarian Monacolta.




Sisällä San Sebastianissa oli myös asiaan kuuluva kävelykatu. Vanhoine, osin rapistuneinekin rakennuksineen se näytti juuri niin kuvaukselliselta kuin vanhoilla kaupunginosilla tapana on. 

Hallintotalon sisäänkäynti San Sebastianissa

Lähellä omaa asemapaikkaani sijaitsi Los Abrigos. Jos etsii sitä myyttistä aitoutta, Abrigos voisi olla siihen oikea osoite Teneriffalla. Sellaista tunnelmaa korostaa rouhea satama-alue keskellä kylää.

Los Abrigosin satama

Abrigosin uimaranta

Abrigosissa kuten muuallakin Teneriffalla näkyy lama keskeneräisissä rakennuksissa. Seurueemme pohdiskeli, josko rakentamisen mahdollinen edistyminen esimerkiksi alla näkyvässä kohteessa vahvistaisi uutistenkin kertomaa Espanjan talouskasvua. Ainakin maan matkailu oli noussut 5,7 prosenttia tammi-lokakuussa.

Erilaisista uimarannoista olen kiinnostunut lähes tutkimusmatkailijan innokkuudella. En ylenkatso hyvinhoidettuja turistirantoja, mutta hakeudun mielelläni myös eksoottisempiin vaihtoehtoihin.

Surffareidenkin suosimasta El Médanosta löysin kaksi erilaista rantaa: keskustan pienen, auringonottajien kansoittaman sekä tyystin hiljaisen, pitkän ja piiloutuneen rantakaistaleen.










Liikunta on ikuisen kesän olosuhteissa helppoa ja ihanaa. Reitillä vastaan tuli juoksijoita - mikä maisema ulkourheiluun! - ja reisien venyttelijöitä.




Valmentaja treenautti nyrkkeilyoppilaitaan näköalatasanteella.

Pienten paikkakuntien tyypillisin piirre oli kuitenkin uimarantojakin enemmän tämä: yrityksiä, kauppoja, yrityksiä. Niitä riitti pikkupaikoissa rintarinnan loputtomiksi riveiksi. Väleissä sitten myytiin tai vuokrattiin huoneistoja.

Yritykset olivat myös hyvinhoidetun oloisia, vaateostokset edullisia ja valinnanvaraa runsaasti. Unelmatrikoot sain San Isidrosta viidellä eurolla.

San Isidron kadulla

 

Kaupassa Alcalássa

Ulkomailla varsinkin pikkupaikkakunnilla syntyy usein ajatus palaamisesta. Harvoin niin kuitenkaan käy, sillä elämään ilmestyy aina uusia viehättäviä pikkukaupunkeja ja kyliä.

Tiedostan tämän ja silti Alcalássa käydessäni vannoin: seuraavaksi tänne.

Tuo supersiisti ja hiljainen kohde, jossa myös söin yhden reissuni maittavimmista aterioista pienessä, tietysti sattumoisin löydetyssä, baarissa: grillattua vuohenjuustoa papayalla ja siirapilla.









Tyyneyden lisäksi minua viehätti rouhea uimarantaratkaisu: kivitasanne jolla vuokrattiin aurinkotuoleja kahden euron päivähintaan.
Ei siis kiskontaa, vaikka paikalla oikeasti viihtyäkseen rantatuoli olisi ollut pakollinen.Villinnäköisesti vellovaan veteen johtivat liukkaannäköiset, kaidoitetut kiviportaat. 

Oikea aikuisten uimaranta siis.

 

Muutosnaiset

Aloin laskea ja nopeasti lopetin. Tajusin että lähes jokainen tuntemani nainen 50:n molemmin puolin on käännellyt tuoreita sivuja töissä tai opinnoissa.

Irtiotot ovat olleet rohkeita, niinhän uusi hyppy usein on. Keski-ikäisenä on päästy yliopistoon ja valmistuttu sieltä nopeasti. On aloitettu uudessa työssä ulkomailla tai vaihdettu alaa. Perustettu yritys.

Harvinaisiakin käänteitä on havaittu: muutettu julkiselta yksityiselle.

Muutokset eivät välttämättä ole olleet suoraa ja loogista jatkumoa jollekin entiselle. Sanellut ei ole pakko vaan oma halu.

Keski-ikäisyyden mielikuvat ovat vanhentuneet. Enää ei keski-ikäinen kulje samein ja sammunein silmin päin loppuelämäänsä ja eläkettä. Keski-ikäinen kohtaa koko elämänsä alun, koska alkaa tuntea itsensä, voimansa, kykynsä ja halunsa. Voimaa ja terävyyttä on enemmän kuin koskaan.

Elämänmuutoksen luontevuus on tähän asti liitetty useimmiten nuoriin. Toisesta suupielestä puhutaan elinikäisestä oppimisesta, mutta arjen asenteet pitävät luonnollisena etsiä paikkaansa, vaihtaa opiskelujen suuntaa tai alaa ennen kolmikymppissynttäreitä.

Julkipuhe vaatii dynaamisuutta ja muutoshalukkuutta, toisaalta muuttuvat ja muutossuuntautuneet herättävät myös pelkoja. Heidät sekoitetaan häilyviin ja arvaamattomiin, epäluotettaviin. Se on yhtä epäjohdonmukaista kuin suunnitelmat, joiden mukaan jatkossa saisi toteuttaa yhden korkeakoulututkinnon. Siis yhteiskunnassa, joka kuuluttaa moniosaajuutta.

Se on varmaa, että nykyisin yhä harvempi tekee työt alalla, jolle kouluttautui parikymppisenä. Sekä mahdollisuuksia että kilpailua on enemmän.

Urakehitys voi tarkoittaa muutakin kuin siirtymistä päällikköasemiin. Aidossa muutoksessa kehittyy myös ihminen, ei vain ura. Kehittyminen on muuttumista. Muuttuminen on välttämätöntä. Sen ainoa vaihtoehto on jämähtäminen.

En ole itsekään tänään sama ihminen kuin viime kuussa, maailmankuvani on erilainen kuin 30 vuotta sitten.

Ja jos vielä keski-ikäisenä tekeekin valinnan, joka ei osoittautuisi täydelliseksi, kannattaa muistaa, että kyse ei ole lopullisista ratkaisuista. Koskaan.

Poistotuulella

Jos sanonnan mukaan siivottu asunto merkitsee hukattua elämää, millaista tuhlaamista on jokapäiväinen vaatteiden kanssa vatkaaminen?

Viimeisen viikon olen viettänyt vaatekaapissa, vaikka väitän omistavani vaatteita vähemmän kuin mystinen keskivertonainen yleensä. Kolisevien, toisiinsa tarrautuvien hengarien, vaatepölyn ja pienten tilojen lisäksi ärtymään saa rahan taju: samalla summalla olisi asunut kuukausia vuokralla ulkomailla. Tuo on minulle tehokas mittari.

Ärtymystä lisää tieto siitä, ettei järjestely lopu koskaan. Näin käy, koska en kaupassa muista, että vaatteiden katseleminen ja ostaminen on mukavampaa kuin niiden järjestely.

Jos poistoja tekee jälleenmyyntitarkoituksessa kahdesti vuodessa, en aikaisemmilla kerroilla ole ollut tarpeeksi ankara. Kaikilla poistokerroilla myös huomaan yhden yhdistävän tekijän: mitä halvempi vaate, sitä varmemmin se päätyy jälleenmyyntiin. Niin sanotuista vanhojen vaatteiden liikkeistä olen olen ostanut yhdet elämään jääneet kengät (haasteellisille jaloille vaikea ostos) ja yhden neljän euron tunikan (vartalotyypilleni helppo ostos). Tunikan tulevaisuuden kertoo tulevaisuus.

Jonkun ihmismielen asiantuntijan muistelen todenneen, että vaatteilla yritämme tulla ihmisiksi, jollaisia haluaisimme olla eli toteutamme toivepersoonallisuuttamme. Kirppareilla laukuista myydyimmät ovat kuulemma punaisia.

Minulla kasvaa kasojen keskellä itsetuntemus. Lempiväreikseni huomaan fuksianpunaisen, turkoosin ja oranssin, vaikka kuvitelmissani kuljen mustavalkoisissa. Vihreää löytyy vähän. Yhtään valkoista paitaa en saa enää ostaa. Mustaa en omista juuri ollenkaan. Raitakasa on kasvanut ja siitä ei vähennetä mitään.

Vaatteenostolakkoni ei ole täydellisesti onnistunut, mutta on lisännyt harkintaa ja osumatarkkuutta. Hylännyt olen enemmän kuin ostanut, ja hylkääminen on tuntunut hyvältä. Toisaalta on valehtelua väittää, ettei tavara tee onnelliseksi. Täydellinen vaate, jollaisen löytää harvoin, tekee. Ajatelkaapa vaikka hyvin istuvia nahkakenkiä.

Ulkoiset rajat, kuten vaatekaapin koko tai matkalaukku, paljastavat olennaisen. Pakatessaan havaitsee oikeasti mieluisat vaatteet. Perillä huomaa, että kolmilla kengillä pärjää.

Feng shuista parhaaksi väitetään siivoamista. Väreittäin järjestellyt vaatepinot ja tyhjä tila hyllyillä tuovat tehokkaasti autuaan olon.
Nytkin jäi kenkäkaappiin yksi tyhjä lokerikko.

Kysymys asiantuntijalle

Jos olisin esimies, en haluaisi, että alaiseni tekee töitä lomalla. Huolestuisin uupumusta, sairaslomaa ja väsyviä aivoja, pidemmän päälle tuottamattomuutta. Uudistumattomuutta.

Ymmärtäisin, että välillä downshiftataan, hyväksyisin sen, vaikka se tietäisikin minulle lisää paperitöitä, byrokratiaa ja uuden perehdyttämistä.

Sanoisin niin kuin minulle korkeammalta taholta sanottiin, että "noin sitä pitäisi ihmisen elämänsä elää".

Uutinen vapaalla työsähköposteja lukevista korkeakoulutetuista listaa teknisiä, rutiininomaisia ja tunnettuja syitä käytökselle. Ne ovat todellisia syitä ja osatotuuksia: liikaa hommia, joiden tekemisen rajat paikan näkökulmasta hämärtyvät. 

Korkeakoulutetut tuskin lienevät ahkerampia kuin muut. Hallinto- ja luovat alat ovat vain niin paljon keveämpiä kotiin kuljetettavia. Velvollisuudet jalostuvat vapaa-ajalla kerääntyneistä virikkeistä ja ajatuksista. Työhön voi tulla riippuvuus, koska se on niin mukavaa ja palkitsevaa.

Pääsee toteuttamaan itseään ja lahjakkuuksiaan.
Kysymys minulle on kysymys ainutlaatuiselle asiantuntijalle. 

Pätkätyöntekijät eivät korvaamattomuutta koe, koska he ovat monet kerrat kokeneet työsuhteen loppumisen. He ovat myös nähneet, että heidän jälkeensä saattaa tulla toinen, joka tekee saman suorituksen. Joskus paremmin tai sitten huonommin.

Lomalla vastattu työsähköposti ei suoraan muuta lopputulosta. Kuten rekrytointitilanteessa on tapana sanoa, "kokonaisuus ratkaisee". Sekä rekrytoijan tunteet.

Määräaikaisella on kuitenkin valtti, jota hän ei ehkä sellaiseksi tiedosta: tilanteensa on hyvää treeniä sille, kun työelämän ovi eläkkeellä sulkeutuu lopullisesti ja pelottavasti. Koin siitä häivähdyksen eilen.

En ole viaton. Ajattelen työtä vuorotteluvapaalla, tosin olen irrottautumisvaiheessa. Ensimmäistä kertaa olin kevään aikana tehtävissä, joihin liittyen meinasin sanoa, että jos tästä sitten jotain, minuun voi ottaa yhteyttä vapaallani.

Olen myös lupautunut kutsumustani vastaavaan yleishyödylliseen työhön ilman palkkaa samalla, kun jälleen annan palkallisen työpaikan yhdelle työttömälle.

Tuonhan saattaisi tulkita palvelukseksi yhteiskunnalle.

Lupa twiitata

Muistelen.

Muistan hyvin, kun matkapuhelimet tulivat kulttuuriin ja töihin. Palavereissa ruodittiin onko sopivaa puhua kannettavaan puhelimeen työajalla.

Nykyisin hämmennyn, jos saan tekstiviestin, puheluista puhumattakaan. Viestinvaihto on siirtynyt sosiaaliseen mediaan, vähäisessä määrin edes sähköpostiin.

Lankapuhelimet on toimistoista kerätty pois. Niitä käytettäessä mietittiin saako työajalla puhua omia puheluita.

Sitten alettiin puhua saako facebookia käyttää työajalla. Joiltain työpaikoilta katkaistiin yhteys siihen mediaan (mutta ei varmaankaan Twitteriin).

En tunne yhtään ihmistä, jolla olisivat työt jääneet tekemättä sosiaalisen median takia. Yleensäkään vastuulliselta ihmiseltä eivät jää. Jos jäävät, syyt ovat monimutkaiset ja muualla kuin facebookissa.

Saapuessaan uusi tekniikka sovelluksineen on aina paholaisesta. Kohta peloille nauretaan ja synnytetään uusia peikkoja.

Tosin yksi pysyy, huoli television vaikutuksista lapseen. Sillä jos kotona on televisio, lapsihan ei tunnetusti kontaktoi muun maailman kuin sen television kanssa. Jos lapsi oirehtii, on kätevää siirtää oikeasti kasvatukselle kuuluva vastuu huonoille televisio-ohjelmille.

Suomi seurasi televisiosta sydän vapisten myös minihallitusneuvotteluiden edistymistä ja uusien ministerien nimittämistä.

Ei, ei seurannut.

Oikeasti suurennuslasin alla oli pääministerin twiittaaminen ja twiittihiljaisuus. Eli maamme korkeimman päättäjän viestinnän aktiivisuus. Suomalaisessa viestintäkulttuurissa runsaus kääntyy kovin nopeasti spammaukseksi, pinnallisuudeksi ja tyhjän puhumiseksi.

Yleisemmin seurannan takaa kuulsi kulahtanut asenne, jonka mukaan oikeaa, antautunutta ja syvällistä työntekoa olisi keskittyminen yhteen asiaan kerrallaan. Vaikka kaikki tiedämme, ettei sellaisia työtehtäviä enää ole olemassa, ei ainakaan toimistoissa tai missään hallinnossa.

En äänestänyt pääministeriä Euroopan parlamenttiin, mutta ihastelen hänen varpaankuviaan Instagramissa. Jotenkin olen osannut aavistaa, että hänellä on sellaiset, koska hän on ihminen. Tahdon myös uskoa, että hän on ottanut saaristokuvansa itse eikä avustajaa tarvitse kuljettaa mukana mökkilaiturilla.

Olen myös turvallisella mielellä, kun ylin päättäjämme pystyy tekemään montaa asiaa yhtä aikaa. Olisin huolissani, jos niin ei olisi, esimerkiksi kriisitilanteissa.


Laajalti teoriassa tunnustetaan, että viestintä on kaiken työn ydin. Vuorovaikutus on ehto elämässä tervejärkisenä selviytymiselle. Suomalaiset hiplaavat älypuhelimiaan, roikkuvat facebookissa hereilläolo- ja vähän muunkin ajan. Sekä toisesta suupielestä taivastelevat sen joutavuutta.

Sosiaalinen media koetaan edelleen huviksi, viestinnän lisäarvoksi, joka lisätään jonkin päälle. Ja hupihan ei ole varteenotettavaa. Vakavuus on.

Oikeutuksensa sosiaalinen media on kuitenkin näyttänyt katastrofeissa, kuten lentotiedottamisessa Islannin tuhkapilven alla. Siinä sitä ollaan, kepeiden konstien äärellä, kun käytettävissä ei ole faksia vaakunapaperilla.

Jään vuorotteluvapaalle. En aio vähentää sosiaalisen median käyttöäni tai pitää paussia. Aion päinvastoin lisätä sitä, mikäli mahdollista. Minulle se ehkä suodaan, koska en ole pääministeri.

Jännää, että näin se edelleen menee, kesäkuun lopussa 2014.