Mika ja sika

Jouluko toivon aikaa?

Siinä ei lie mitään taikaa
ettei nuttu lähesty
eikä pelto äesty.

Mutta se yksi valtaa taas mielen
meinaa viedä ihmisen kielen,
kun näkee vadilla joulusienen.

Silti kinkkua en pöydässä nää
ja nyt uunista ilmestyy sian pää
joka puhuu:

”Huhuu!
Onko täällä apsia!
Pitää saada tiukkaa snapsia!
Tai viekää minut takaisin!
Missä täällä on kylmäkaappipakastin!”

Nyt on kaaos keittiössä
toivo kaikki heittiössä
joka ennen asui naapurissa,
mutta nykyään kai Kaakkurissa
sen puhelinnumero vain puuttuu

taas sianpää suuttuu
sen sorkka mustaksi muuttuu:

”Mikä on vika minussa!
Vaikka olen niin hyvässä lihassa!”
huutaa sika

mutta sieltähän tuleekin
naapurin Mika!
tuo lahjat
ja uunin kahvat

saadaan sika säkkiin
eikä joudu Mikakaan häkkiin.

Nyt on possu taas uunissa
ja lapset kiinni luurissa
tuli keittiöön rauha

ilma on ulkona sangen lauha.

Silti ei saa sielu rauhaa
on kalja vähän laihaa

mutta niinhän se jouluna aina.

Julkaistu ensimmäisen kerran Mun Oulussa 16.12.2020.

Kirjavuosi 2024/44: Moskovan hankalan naisen taistelu totuudesta

Niille, jotka ovat seuranneet Venäjää ja tai sikäläistä mediaa, ei Vera Politkovskajan kertomus äitinsä elämästä (lähinnä aikuisvuosista) esitä paljoakaan uutta kohtalostaan ja työnsä haasteellisuudesta.

Anna Politkovskaja tunnettiin tinkimättömänä toimittajana ja varsinkin uhmakkaana tsetseenien puolustajana. Tytär mainitsee hänet vaikeana ihmisenä, joka kuitenkin painotti lapsilleen tiettyjä asioita elämässä ja niistä tärkeimpänä ehdotonta koulutuksen merkitystä. 

  

Politkovskaja tiedosti oman luontonsa ja nimittikin itseään "Moskovan hulluksi naiseksi". Hankaluus tarkoitti kumartelemattomuutta, periaatteellisuutta ja omapäisyyttä. 

Toisaalta nämä piirteet palvelivat johonkin mittaan asti yhteiskuntaa. 

Kun Politkovskaja toimi neuvottelijana Moskovan teatterikaappauksessa, hän esimerkiksi osti omilla rahoillaan panttivangeille kanisteritonneittain juomista. Lopputulos oli joka tapauksessa huono kuten muistamme. 

Politkovskaja yritti myös matkustaa Beslanin koulukaappauksesta kuultuaan välittömästi paikan päälle. Juotuaan teetä lentokoneessa hänet yllätti suunnattoman huono olo eikä matka päättynyt aiottuun määränpäähän vaan sairaalaan.

Olen joskus yrittänyt lukea Politkovskajan kirjaa. Se oli raskasta tekemistä, yhtä raskasta kuin ilmeisesti kirjoittajansa luonne. Teksti on heittäytyvää, tunteellista vyörytystä, joka kuvaa julmuudet dokumentaristin tavoin ja kansankielellä. Toimittaja siinä teki työtään ilman pistettä. Hieman tulee mieleen venäläinen kirjallisuuden nobelisti Svetlana Aleksijevits, joka samalla tavoin antaa suoran äänen ihmisilleen, ei niinkään itselleen. 

Edelleen tuskaiseksi Politkovskajan kohtalon tekee se, että hänet hylkäsivät omat ihmiset eli toimittajayhteisö (tämä ei ymmärtääkseni koske hänen esihenkilöään, Novaja Gazetan päätoimittajaa ja rauhannobelisti Dmitri Muratovia). Anna Politkovskaja eli todella yksin työlleen omistautuen. Toisaalta suosion kerääminen ei koskaan hänen tavoitteisiinsa kuulunutkaan.

Kotona ei tuoksunut pulla, vaan kuolemaan käytännöllisesti suhtautuva dokumentaristi-äiti esitteli lapsilleen tärkeitä papereita ja niiden paikkoja laatikostossa. 

Vera Politkovskajan kirjaa äiti-Annasta luin purkautumisena ja turhautumisena. Tytär eli kirjoitushetkellä jossain päin Eurooppaa, tulevaisuus sotkuisen epämääräisenä edessä. Ukrainan sodan alettua pakomatkasta Venäjältä on kirjassa jännittävä pätkänsä. Ukrainan sotaa käsitellään muutenkin paljon, kun fokuksen ajattelisi olevan Anna Politkovskajassa.

Anna Politkovskaja ammuttiin kotitalonsa rappukäytävään Vladimir Putinin syntymäpäivänä vuonna 2006. Kirja ei selitä oliko kyseessä sattuma vai harkittu osuma eikä sitä tiedetä vieläkään, vaikka selvitystyöryhmiä onkin perustettu ja syyllisiä pidätetty.  

Ehkä herkin hetki liittyy porraskäytävään murhan jälkeen, josta Vera löytää jonkun luodinreikään jättämän kukan.

Vaativa teos tämä ei ole. Vera Politkovskajasta itsestäänkin tuli toimittaja, joten teksti on varsin helppolukuista. Muuten taisikin olla lyhyin lukemani kirja tänä vuonna. 

Pääsiäisenä pestään jalat

Pääsiäinen ja päänsisäinen helposti sekoittuvat kirjoittaessa. Alitajunta taitaa siinä tehdä töitään, eikähän päänsisäisestä keskustelusta lie viime aikoina ollut puutetta kellään.

Pääsiäisessä on alun perin kyse jalkojenpesusta. Kaikki eivät perimätiedon mukaan silloinkaan siihen suostuneet, Pietari kieltäytyi.
Ja näinhän se on, että nykyäänkin moni lyö laimin tämän oleellisen turvallisuustoimen.

Peseminen edelleen kertoisi välittämisestä ja ympäristön huomioimisesta, kohdistuipa se sitten jalkoihin tai käsiin. Peseytyminen on solidaarisuutta puhtaimmillaan.

Hiljaisella viikolla ihastuin Markku Envalliin ja olen ensimmäistä kertaa innostuneena esseekirjoitusten päällä. Esimerkiksi yksinäisten katutapaamisia Envall kuvaa tarkasti ja kevyesti, senkin hän herkästi huomioi miten näissä kohtaamisissa näkyvät vuokra- ja omistusasujien erot.

Nyt kun olen löytänyt e-kirjat, kävelyreittini valitsen vältellen sakeimpia ihmisjoukkoja, enkä vain pisaratartuntojen takia. Olen ohikulkijoille lähinnä hämmentävä kohtaaminen, kun toistelen ääneen numeroita ja kuukausia venäjäksi. Merenrannalla nauroin ääneen Antto Terraksen Viro-havainnoille.

Pääsiäisen tuotteistamisessa on onnistuttu välttymään riehakkuudelta ja ylenpalttiselta kaupallisuudelta. Luvan kanssa saa olla tylsää, niin kuin poikkeusolosuhteissa muutenkin.

Pääsiäisessä yhdistyvät alkava kevät, rauha, rauhoittuminen ja rahka.

Pietarissa, muuten, on kuulemma kauppahalli, jossa myydään rahkoja sen mukaan mihin aikaan vuorokaudesta ne on laitettu valumaan. Samaan kaupunkiin on laitettu palatsiolosuhteisiin esille maailman ylellisimmät pääsiäismunat, joita on suunnitellut muun muassa suomalainen Anna Pihl.

Kävin Fabergé-museossa ensimmäisellä Pietarin-reissullani kolme kesää sitten. Vatsatautisena en vaan kyennyt täysin ottamaan vastaan ylellistä munavyöryä. Hieno punainen kahvila kuitenkin oli potea oloaan. (Vatsatauti ei tullut Pietarista vaan Viipurista.)

Tänä pääsiäisenä en syö rahkaa enkä purkkipashaa, jonka unohdin ostaa. Mutta tämä pääsiäinen ja tämä koko kevät on kävelyjen kevät. Niiden jälkeen pestään sekä käsiä että jalkoja.

Nowa Huta

Nowa Hutalle sytyin heti, kun Krakovan-reissua suunnittelin. Alue kuulosti ja näytti juuri siltä arkkitehtuurilta mitä on Pietarissakin pitänyt mennä lähiöihin katselemaan: sosialistiselta realismilta.

Edelleen toimiva Nowa Hutan terästehdas oli aikoinaan Puolan suurin ja verrattavissa vaikkapa Magnitorgorskiin. Pituutta tehdasalueella on viisi kilometriä. Ennen reissua silmiini sattui havahduttava yksityiskohta laajuudesta: työläiseltä meni tunti löytää tehtaan portilta työpisteelleen.

Nowa Huta rakennettiin 40-50-lukujen vaihteessa työläisten asuinalueeksi. Työpaikan eli valtavan Leninin terästehtaan lisäksi sieltä löytyivät arjen oleellisuudet lastentarhasta kouluihin ja kauppoihin. Myöhemmin perustettiin myös dollarikauppa.




Viihtymiseenkin paratiisin näyteikkunassa panostettiin. Oli tekojärvi, joka tosin raskaasti saastui, paljon puistoja, elokuvateatteri ja teatteri.

Nowa Hutasta siis muokattiin sosialismin näyteikkuna ja propagandateatteri muulle maailmalle: Katsokaa, näin hienoa se on!

Tapaninpäivänä lähdin Crazy Guidesin Antonin kanssa ajelulle Nowa Hutaan. Jo alku oli innostavan retro: Trabantin moottorista lähti niin kova ääni, että jouduin ponnistelemaan kuullakseni jutut.

Keskusaukion halkaisee Aleja Róza, Ruusujen kuja. Molemmin puolin levittäytyvät arkkitehtuurin helmet, 50-luvun sosialistisen realismin jykevät kerrostalot. Rakennukset edustivat jo valmistuessaan nykyaikaisuutta keskuslämmityksineen; esimerkiksi oma kylpyhuone kuului varustukseen. Siis todellinen asumiskulttuurin muutos maaseudulta kaupunkiin muuttaneille työläisille.

Sosialismissa korostettiin kaikkien tasa-arvoa: työläisille samat olot ja edut kuin johdollekin. Periaatteessa siis näin.


Tehtaan tyhjentynyt päärakennus, jossa työskenteli johto. Talon jatkokäytöstä ei tiedetä.


Kuitenkin talojen ikkunoista näkyi, että huoneet alemmissa kerroksissa olivat korkeampia kuin ylemmissä kerroksissa. Siteerasimmekin yhteen ääneen George Orwellin Eläinten vallankumousta: "Toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset". Luonnollisesti Orwell kuului kommunistisessa Puolassa kiellettyihin kirjailijoihin.

Alun perin Nowa Huta oli ollut hyvää maanviljelysmaata. Porvarillisiksi leimatut maanviljelijät karkotettiin alueelta nopeasti, kun Nowa Hutaa alettiin rakentaa ja ideologian siementä kylvää.

Mutta nowahutalaiset eivät tunnistautuneet kommunisteiksi. Järjestettiin mielenosoituksia  ja patsaan juurelle pommiattentaatti, johon syylliset eivät selvinneet. Teorioita toki on, yksi niistä liittyi paavin lähestyvään vierailuun. Välikohtaus ei kuitenkaan vaikuttanut sen toteutumiseen.




Krakovalle tyypillinen alkoholikioski. Yksityisomisteisena se palveli joulunakin (en käynyt ostoksilla).


Kommunismipropaganda ei kyennyt hävittämään katolilaista uskoa. Realiteetin ymmärsi myös Stalin. Hän oli todennut uskonnon kitkemisestä Puolassa, että se olisi kuin "laittaisi satulan lehmän selkään".

Nowa Hutaan saatiin lopulta rakentaa kirkko muutamin ehdoin: sitä ei saanut tehdä keskelle aluetta ja rahoituksen piti järjestyä yksityisesti. Rakentamiseen meni 10 vuotta. Rahat tulivat toisaalta, lähinnä Amerikasta, ja yhteisöiltä muualta Puolasta.


Nowa Hutassa vietettiin viime vuonna juhlavuotta, kun Leninin patsaan kaatamisesta keskusaukiolla, Ruusujen kujan keskellä, oli kulunut 10 vuotta.


Lempikuvani keskusaukion Lenin-patsas-näyttelyssä


Alun perin patsas rahoitettiin työläisten tehtaalta saamilla bonuksilla. Kaadon jälkeen patsas ajautui reuna-alueille, sen päällä istuttiin ja juhlittiin. Lopulta sen osti Bengt Erlandsson High Chapparal
-puistoonsa Ruotsiin.

Nowa Huta ei toimi varsinaisena turistimagneettina, tehokkaammin vierailuja vetää entinen keskitysleiri. Nowa Huta on jossain vaiheessa kärsinyt myös huonosta, jopa turvattomasta maineesta. Siihen on vaikuttanut muun muassa jalkapallohuliganismi.


Entinen Lenin-aukio, nykyinen Ronald Reaganin aukio


Mutta ympyrä sulkeutuu, aina. Krakovan-lomani kohokohtia oli, kun havaitsin kadulla Nobel-voittaja, lempirunoilijani Wislawa Szymborskan. Hänet oli kuvattu Kazimierzin juutalaiskaupunginosan kirjaston seinälle suureen lakanaan. Lisäksi oppaani Anton kertoi olleensa Szymborskan entinen naapuri.

Luontevaa, että todellisuutta väkevästi tallentanut Szymborska on käsitellyt runoudessaan myös Nowa Hutaa, yhteiskunnallisesti merkittävää lähiötä puolalaisessa ja krakovalaisessa lähimenneisyydessä.

Aika hamamissa

Alan ymmärtää miksi joihinkin ammatteihin on painorajoitukset.

Tajusin sen, kun makasin Antalyassa hamamin hierontahuoneessa. Kevytrakenteinen nainen konttasi selkäni päällä tilassa, joka muistutti mummolan saunakamaria.

Kuului pieniä rusahduksia, sitten tapahtui horrokseen vaipuminen.




Näin kävi matkallani kahdesti. Ensimmäisellä kerralla olin tilannut koko kokemuskaaren kokokehon kuorinnasta hierontaan ja savinaamioon.

Vuoroni oli 15 minuuttia myöhässä ja asiakkaita aika paljon. Aulassa käveli ihmisiä ympäriinsä, miehiä ja naisia pellavapyyhkeissään huoneesta toiseen.




Miksi täällä kuljeskellaan näin paljon, mietin. Kävelijöitä myös ilmestyi viereeni istuskelemaan savinaamiot kasvoillaan.

Kun minuutteja oli kulunut 16 yli tilatun ajan, menin kysymään miten tästä eteenpäin. Olen näet vihdoin oppinut, että asiat harvoin etenevät aiotussa määräajassa ja 15 minuutin heitto pitää maailmalla sietää. Olenhan akateemisesti koulutettu ihminen.

Ja aikaviiveet nyt varmaan muutenkin kuuluvat tällaiseen rentoon, aurinkoiseen kulttuuriin, päättelin.

Pääsin sitten pukukopeille ja siitä kylpylän laajalle marmorilavitsalle lepäilemään. Määräämättömäksi ajaksi.

Kuului veden lorinaa sisältä ja ulkoa. Oli menossa reissun ainoa sadekuuropäivä.




Mentholhöyryt nousivat silmiini. Vastapäätä ilmestyi miehiä lannepyyhkeissään istuskelemaan. Käsittelyhenkilökuntaa ei näkynyt. Menin jälleen, tällä kertaa suihkupuolelle, kyselemään prosessista.

Selvisi, että minun oli tarkoitus rentoutua, siis rentoutua, 15 minuuttia.

Selvittelyn ja suihkun jälkeen minut siirrettiin naisten puolelle pesuun ja kokovartalokuorintaan. Naiskylvettäjän käsittelyssä liu'uin marmorilavetilla liukkaasti kuin saippuapala puolelta toiselle. Mahalle taputeltiin ja käskettiin rentoutua. Ilmeisesti kokeneissa käsissä jännitykseni tuntui navan tienoolla.

Lopulta minut kääräistiin suureen pellavapyyhkeeseen. Määrätietoisin käsin, kynnysten yli talutettiin teelle aulaan. Kaksi lasillista ennätinkin vetäistä ennen kuin pääsin kuvatunlaiseen jumalaiseen hierontaan.




Lopuksi savinaamiot kasvoille ja istumaan pyyhe päällä aulaan. Nyt tarjottiin teen lisäksi omenaviipaleita. Muutamia minuutteja kun istuisin tultaisiin hakemaan.

Savinaamio alkoi kuitenkin kiristää ennen kuin muutamat minuutit olivat kuluneet. Kävin huuhtelemassa kasvot oma-aloitteisesti.

Loppupäivän liikuin rasvatuin luin ja lihaksin. Olisin ollut valmis esimerkiksi korkeushyppyharjoituksiin tai mihin tahansa vaativaan urheiluharjoitteeseen.


Koska en erityisesti nauti hengailusta pyyhe päällä vieraiden ihmisten keskellä, varasin seuraavan kerran ajan pelkkään tunnin hierontaan. Ei siis lavetilla liu'uttelua.





Kaikki sujui aikataulussa. Asiakkaita (ja mahdollisesti myöhästeleviä asiakkaita) ei ollut paljon maanantaina klo 11.

Hierojan ylistin niille sijoilleen. Savinaamion, jota en ollut tällä kertaa tilannut ja josta ei erikseen laskutettu, kävin pesemässä kehottamatta. Olin oppinut, että se muutaman minuutin odottelu on minun määriteltävissäni.





Kokemuksesta karaistuneena huomasin senkin, että kyllä suomalainen osaa rentoutua: hänelle vain pitää kertoa prosessit eli miten edetään ja missä aikataulussa rentoutuminen pitää suorittaa.

Sama suomalainen myös komentaa turkkilaista taksia olemaan ajamatta metriäkään ennen kuin turvavyön lukko on löytynyt penkin kankaan alta.

Taksinhan sai kätevästi kadulta pylvään nappia painamalla. Se tulikin paikalle lähes heti - ja yritti jättää ne loput kolme liiraa rahasta vastaamatta.

Ainutkertaisesti, toki.

Vaihtoehtoisia todellisuuksia

Minulla on tapani matkaillessani kysyä itseltäni joka kerta sama kysymys: haluaisinko asua täällä? Yleensä ulkomailla vastaus on myönteinen. En muista, että reitilleni olisi sattunut paikkakuntaa, jolla en olisi halunnut asua.

Tänään aloitin uudelleen uimisharrastuksen. Tavoite on mennä veteen kahdesti viikossa. Senkin olen päättänyt, että yltiöpäiseksi ei aleta: siinä saavat työmatkapyöräilyn lisäksi olla liikuntani. Vire pysyy paremmin päällä, kun on kohtuullinen. Näin tämä toimii minulla.

Tänään odotellessani vesijumpan alkamista eli uidessani kuulin osia kahden naisen keskustelusta. Toisella oli sama kokemus kuin minulla, että Ideaparkin sijaan piti lähteä uimaan. Muuten ei olisi kohta päässyt kävelemään (tosin minä en ollut lähdössä Ideaparkiin). Omakin liikuntapäätökseni alkoi kolotuksesta. Uimisen jälkeen ei kolottanut, vaan olo oli kuin rasvatulla.

Toinen nainen kysyi kävelystään huolestuneen kokemuksista Lahdesta, koska oli menossa kesällä Hämeenlinnaan ja aikoi käydä päiväseltään Lahdessa. Hämeenlinnassa hän oli aiemmin koeasunut. Tämä Lahti-kyselijä ei aikonut ehkä jäädä Ouluun loppuelämäkseen, vaan siirtyä etelämmäs.

Muutamia ajatuksia siinä sitten alkoi kyteä, kun vaihdoin uintisuuntaa ja jätin naiset.

En tietenkään tiedä miten tuollainen koeasuminen toteutetaan tai mitä se oli käytännössä tarkoittanut naisen elämässä. Hämeenlinnasta olen kuitenkin viehättynyt. Olen siellä käynyt viime kesinä Retoriikkakoulussa.

Kokemus on ollut molemmilla kerroilla kahden vuorokauden mittainen ja toisella kerralla vieläpä satoi. Se ei vähentänyt vaan jopa ehkä lisäsi kauneuden kokemusta. Pieni, kompakti ja hyvin rauhallisen oloinen kaupunki. Verkatehtaalta rautatieasemalle kävellessä ihastelin vanhoja kerrostaloja.

Outo charmi leijui kaupungin yllä, miellyttävä vanhanaikainen ilmapiiri.

Olen myös vuorotteluvapaallani viisi kesää sitten road tripannut. Yksi kohteistani oli Hämeenlinna matkalla Iittalan naivisminäyttelyyn. Rautatieasemalla oli elähdyttävää tilataidetta ja siitä piti lähettää kysely taidemuseolle.

Nyt on siis kyse leikittelystä vaihtoehtoisilla todellisuuksilla. Minulla ei ole tarvetta tai ambitiota muuttaa minnekään. Olen muuttanut todella paljon ja nyt ollut paikoillani kymmenen vuotta.

Mutta koska uskon, että tulevaisuutta on, ja vapaaherrattarenkin päiviä, kannattaa koettaa kuvitella.

Esimerkiksi etelään muutolla, koska pohjoisemmaksi en halua. En siis mitenkään näe itseäni eläkeläisenä Kittilässä. En myöskään maalaisena.

Helsinki on maailman 4. kallein kaupunki asua, mutta sinkoilu muualle maailmalle sieltä olisi kätevää (eikä Venäjän viisumia tarvitsisi odottaa postista). Ja onhan Hämeenlinna lähellä Helsinkiä, jos sitä ihminen joskus tarvitsee.

Pidän pienistä, kauniista kaupungeista. Toki pidän Berliinistäkin lähes yli kaiken, vaikka se ei ole kumpaakaan. Ehkä minulle sopiva kuvio olisi viettää kesät Hämeenlinnassa, talvet Teneriffalla? Niinkin tehdään.

Eräs merimies koluttuaan koko maailman valitsi Teneriffan, koska siellä on maailman paras ilmasto.  Minä haluan kuitenkin kokea Suomen kesän ja alkusyksyn. Ja Teneriffalla minusta tuntuu erityisen kotoisalta.

Ei vain kiitollisuuslistan kirjoittaminen vaan myös vaihtoehtoisten todellisuuksien kuvittelu on voimaannuttavaa. Lopulta on kyse tästä, jossittelusta: missä eläisit, jos mitään rajoitteita ei olisi?

Jos voisit siirtää työsi, perheesi, sosiaalisen verkostosi ja olohuoneen verhosi minne tahansa? Jos se paikka olisi Suomessa, missä? Tai jos ulkomailla, missä siellä?

Ja onko Pietarissa yleisiä uimahalleja ja järjestetäänkö niissä vesijumppia?



Rappuset Tampereen Pispalanharjulla elokuussa 2014

Vähän Wienin viettelyksestä

Wienin parasta palvelua sain Hyatt Park -hotellin ulkopuolella. Siis siellä missä paukkuivat mustien autojen ovet ja silinterihattuiset herrat tarkkailivat terävästi hotellin portailta ympäristöään.

Vierailu yleisessä käymälässä maksoi 50 senttiä. Hintaan sisältyi opastus asiointikoppiin ja ohjeistus oven käytössä. Kuten olettaa saattaa, kokonaisvaikutelma oli kovin siisti eikä tungoksesta tietoakaan. Ystävälliset tervehdykset ja jäähyväiset kuuluivat hintaan.





Olin ajatellut, että Belgia ja Itävalta ovat Euroopan tylsimmät maat. Ennakkoluulo on joskus myönteinen piirre, koska näin Wien pääsi yllättämään. Museokorttelissa (MuseumsQuartier) tuli esimerkiksi selväksi, että myös nykytaide elää kaupungissa hyvin.

MuseumsQuartier ja helle

Syntymäpäiväkseni kaupungissa oli järjestetty Russian Gentlemen's Clubin konsertti pienessä puurakenteisessa teatterissa (muusikkoja Moskovasta, Moldovasta, Ukrainasta ja Georgiasta). Vieläpä taiteellisuutta huokuvassa Spittelbergin kaupunginosassa!

Matkaanhan minut lähetti kohtalokas Instagram missä näin kuvan Hundertwasserhausista. Kävin muiden turistien puristuksessa talon pihalla; sisällehän ei pääse, koska talon resurssit ja rakenteet eivät siedä sellaisia ihmismassoja.

Sanonpahan vain että jos jotakuta kiinnostaa tuotteistaminen, suosittelen matkaa tämän talon pihapiiriin.

Yksi yksityinen, rauhallinen hetki Hundertwasserhausin pihapiirissä

Istuin erityisen mielelläni ratikassa kaupunkielämää ja arkea seuraamassa. Kaltaiselleni arkkitehtuurin ja monimuotoisen kaupunkikulttuurin ystävälle Wien on otollinen. Samalla kuitenkin tutunoloinen, eurooppalainen ja siisti. Wienissä oli ollut myös oululaisia taiteilijoita kulttuuripääkaupunkihankkeen opintomatkalla.

Katuelämää kehotetaan rauhallisesti viettämään. 

Yksi kielteinen huomio aktiiviselta pyöräilijältä: Wienissä meikäläisiä on todella syytä varoa. Berliinin ja Kööpenhaminan tapaan pyöräilijä on teiden valtias, liian nopea ja piittaamatonkin.
Myös tupakointi kaduilla, ravintoloissa, kahviloissa on harmillisen yleistä.

Reissun ainoana sateisena päivänä Café Slukan suojassa Rathausplatzilla

Keskieurooppalainen kesä on pitkä; syyskuun puolivälissäkin huideltiin päivittäin +28C:ssa. Ostoskatu Mariahilferstrassella oli kuumaa samalla, kun kävelykadun puut jo pudottelivat keltaisia lehtiään. Ostoskaduista suosittelenkin tätä; Mariahilfestrasselta löytää monipuoliset ruoka- ja kahvipaikat. Sekä sen verran sopivat puodit, että vasta viimeisenä päivänä siellä sorruin ostoihin.

Ostoskatu Mariahilferstrassen monimuotoisuutta

Trzesniewskin minivoileipiä, sopivia suupaloja ostoskadulla guljailun oheen

Seuraava Wienin-matka on toki suunnitteilla, vähemmän kuumempaan aikaan ja tällä kertaa Tonavan uudemmalle puolelle.

Tonavasta kun näin tällä reissulla pienen vilahduksen ratikan ikkunasta.

 Café Rathaus