Tunnelmia ja tunteita Tukholmasta

Olin aina luullut, että nimi kirjoitetaan Stickan Andersson. Djurgårdenissa selvisi, että Abban manageri onkin allekirjoittanut papereita nimellä Stikkan Anderson.





ABBA the Museum on yksi hauskimmista ja elämyksellisimmistä museoista missä olen käynyt, olenhan aikakauteni tuote. Jonkin verran kulahtaneisuutta olin havaitsevinani yleisilmeessä ja toimimattomuuksia yleisissä tiloissa, mutta sellainenhan 70-luku oli: vähän kulunut ja haalea.



Kokemus peittosi kuitenkin alleen kaikki pienet epätäydellisyydet. Sillä se musiikki! Kävin kolmesti katsomassa Jonas Åkerlundin lyhytfilmin, jonka varoitettiin sisältävän voimakkaita ääniä ja kohtauksia. Varoittelu hieman hymyilytti: enemmänkin se herätti voimakkaita tunteita, sillä muutamat uskaltautuivat jopa varovasti tanssahtelemaan huoneessa.

Jokaiselle abbalaiselle oli oma "mökkinsä".

Esillä oli Björn Ulvaeuksen auto Hootenanny Singers -ajoilta,
jolla hän ajoi kohtalokkaaseen
ensikohtaamiseen Benny Anderssonin kanssa.

Opasteita oli kaupungissa muutenkin riittävästi jopa kaltaiselleni tarkalle opastefriikille. Paitsi Gamla stanin metroasemalla (kuva alla), josta lähdin väärään suuntaan etemään pitkin pitkää rautatiesiltaa. Tukholmalaiset kuitenkin neuvovat ja auttavat mielellään, se tuli selväksi näinkin lyhyellä käynnillä.




Kävellessäni sateessa Fotografiskaan mietin, että liittyneekö opastamiskulttuuri jotenkin myös edistykselliseen pohjoismaiseen demokratiaan. 

Fotografiskan pihalta

Södermalmilta Greta Garbon puistossa

Kaikki myös kohteessa toimi, mikä on tärkeä mittari matkani onnistumiselle. Ensimmäisen kerran hotellihuoneessa ei tarvinnut räplätä valokatkaisijoita ihmeissään. Televisioon ilmestyi kuva kummemmin hakematta. Suihkun sain toimimaan minuuttien ihmettelyn jälkeen.

Ja siis se hotelli, Hotel with Urban Deli.  Kohtuullisen uusi paikka sijaitsee maan alla Sveavägenillä Hötorgetin metroaseman vieressä. Palmen muistolaatto on kadussa lähes välittömästi hotellin sisäänkäynnin edessä.

Metroaseman uloskäynti hotellin suuntaan

Hotellin hieman humoristinen markkinointikeino on vedota siihen, ettei huoneisiin paista aurinko häiritsevästi. Lisäksi vedotaan hyvään äänieristykseen. Molemmat mainoslauseet tehosivat varaushetkellä, vaikka vaihtoehtonani olisi ollut myös hotelli Abba-museon yhteydessä.

Markkinointi piti kutinsa; huone sopikin parhaiten nukkumiseen, sillä sen täytti lähes kokonaan vuode. 

Hotellin Älä häiritse -lappu. Sähköinen ilmoituskin oli käytössä.

Hotellin yhteydestä löytyi kauppahallityyppinen Urban Deli -myymälä, joka henki ekologisuutta ja kestävää elämäntapaa (vaikka kassalla olikin tarjolla Suomessa paheksuttuja pikkumuovipusseja). Kätevä paikka noutaa iltapalaa. Hotellin ravintola oli joka ilta aivan täysi ja aivan aiheesta.






Taksit kulkivat niin ikään luotettavasti. Minua oli tiedotettu kauhujutuilla kaupungin takseista: hintoja kun ei ole säännelty. Ne eivät kuitenkaan voi virallisilla takseilla olla mitä tahansa. Ydin on se, että hinta pitää kysyä ja sopia. Tietyt kohteet kuten keskusta - Arlanda on myös ilmoitettu taksin ikkunassa.

Käytin taksia yhden kerran eli paluumatkalla lentokentälle. Hinta sinne oli ns. fast pris eli kiinteä hinta, joka sovittiin tilatessa ja johon voi kuulemma luottaa "absolut". Arlandalle lähtiessä Stockholm Taxin kuski paitsi nosti laukun sisään ja availi ovet myös ilmoitti matkan hinnan. 

Kuljettaja ei myöskään puhunut mitään matkan aikana, mitä pidin erittäin hyvänä käytöksenä neljän aikaan aamulla.



Pohjoismaat sopii pohjoismaalaiselle ilman suuria yllätyksiä tai temppuiluja. Kuitenkin jos verrata pitää, ja ainahan pitää, nousee Kööpenhamina minulle kiehtovammaksi kohteeksi; enemmän erilainen, silti sopivasti samanlainen. Viihtymiseen ei vaikuttanut edes se, että sielläkin vierailin sentään sateisena ajankohtana. 

Eikä Helsinki tällä vilkaisulla mitenkään häviä Tukholmalle missään asiassa.
Vain Kungsträdgårdenin kirsikkapuut puuttuvat.

Toiveissa Tukholma, tuntematon ja Tatarstan

Haikeahko on vähän se hetki, kun lopulta tekee valinnan ja maksaa verkossa hotellihuoneen. Reissun parhaimmat hetket ovat jo ohi ennen kuin matka on alkanutkaan. Lisäksi mielessä käy epäilys, jos jossain toisaalla määränpäässä olisi olemassa täydellisempi hotellihuone.



Matkan suunnittelu, kohteen valinta, hotellihuoneiden katselu ja katunäkymien tiirailu Instant Street View'sta ovat ehdottomasti matkan parhaimmat hetket. Yksi elämäntehtävistäni on täydellisen hotellihuoneen löytäminen. Se tuskin tapahtuu tänä vuonna. Kohteita on sen verran paljon, että tyydyn keskivertoon (eikähän kallis toki välttämättä täydellinen olekaan).

Vähän on niitä reissuja, joista olisin selvinnyt hotellihuonetta vaihtamatta. Siksi matkalaukkua ei tyhjennetäkään kuin vasta toisena iltana. Matkailualallahan liikkuu legenda, jonka mukaan suomalaiset saavat huonoimmat huoneet. Legenda on kumottu. Vähän silti epäilen.



Täytän tänä vuonna 50 enkä ole vielä päättänyt juhlinko merkkipäivää jotenkin isosti vai lähimpien kanssa kahvitilaisuudessa tai käymällä syömässä esimerkiksi venäläisessä ravintolassa (miksi venäläisessä, se valaistunee lukijalle myöhemmin tässä kirjoituksessa).

Sen tiedän, että syyskuussa varsinaisena juhlapäivänä en ole Oulussa enkä Suomessa. Kohde on jo päätetty, mutta yritän olla paljastamatta sitä ennen perillepääsyä. Sen verran voin valaista, että siellä minua odottaa tuttu ja luotettava paikallisopas. 



Naapurimaiden pääkaupungit tänä vuonna joka tapauksessa tulevat jollain tasolla tutuiksi.

Keväällä lähden käymään Tukholmassa. Kokonaisuudesta puuttuvat enää Abba-museon liput. Se on yksi matkani pääkohteista. Toinen on Fotografiska.

Tukholmassa en ole käynyt sitten 2000-luvun alun ja silloinkin kummallisesti marraskuussa. Laivan hytti haisi oksennukselle, sitä piti vaihtaa. Jonkun kaupan hyllyjen välissä törmäsin kajaanilaiseen, sittemmin tukholmalaistuneeseen kokkiin. Muuta en muistakaan matkasta.

Opiskelen myös venäjää ja kesällä suuntaan opintoryhmäni kanssa Pietariin Viipurin kautta. Ohjelmassa on Pyöreää Tornia, illallista ja tanssiesitystä siellä sekä balettia Pietarissa. Vakiokohteiden lisäksi meidät on luvattu viedä läpi uusrikkaiden alueen.

Ja joo, olen jo tiiraillut Talvipalatsin ja Eremitaasin sekä Nevski Prospektille sijoittuvan hotellini katunäkymiä. Työkaveri lainasi kauniin kirjan kaupungista.

Lisäksi olen hekumoinut kohdetta Instagramissa seuraamalla useita venäläisiä ja Pietari-tilejä. Vastapainoksi olen saanut satoja venäläisiä, ja varsinkin tatarstanilaisia, seuraajia. Sattui muutenkin mukavasti niin, että eräs seuraamani suomalainen toimittaja viihtyykin juuri nyt Pietarissa. Instagram onkin minulle ennen kaikkea matkailutili. Sen perusteella haaveilen, teen päätöksiä tai vahvistan niitä.

Ajatukseni ovat jo myös ensi vuodessa. Ehkä jälleen Dubaissa ja tällä kertaa joko downtownissa tai Dubai Creekin alueella. Tai Teneriffalla ja siellä varsinkin La Palmalla tai pohjoisosan Garachicossa. 

Ensi vuodeksi mietin myös Tatarstania. Ainakin Instagram-kuvituksen mukaan se vaikuttaa vähän Venäjän Dubailta. Malttaisinko panostaa isosti vain yhteen kohteeseen? Se olisi sitten matkatoimiston järjestämä hankala yölento Kazaniin Volgan-risteilyineen.

Korkea, korkeampi, korkein: Dubai

Voi miksi en alkanut kulttuuriantropologiksi. Tai etnologiksi, folkloristiksikin.

Tällaista pyörittelin mielessäni Dubain Miracle Gardenissa, paikassa, missä kaikki on peitetty petunioihin: koristeet, rakennukset, lentokonekin.










 


Liisana ihmemaassa kukkain keskellä kuuntelin ralliautojen terävää ujellusta. Se tuli jostain läheltä, ehkä jostain paikkakunnan monista teemapuistoista.

 



Lillun Persianlahdessa, sen tiskinvedenhaaleassa vedessä. Toisella puolella jyskää ilmailuharrastuskeskuksen räyhäkkä diskomusiikki. Kauempaa kaikuu rukouskutsu. Uimarannalla päivystää kameli.

On perjantai-ilta, huono valinta saapua paikalle Global Villageen.



Pyhäpäivänä tunnelma pimeässä illassa on tiivis ja paluuliikenne hidas. Lisäksi yksi pääväylistä on suljettu. Taksimatka takaisin hotelliin maksaa tavallista kaksin verroin enemmän. Liikenne onkin kuulemma Dubain kaoottisimpia puolia. Työmatkoihin saa helposti päivässä kulumaan neljä tuntia. Asumisen arvokkuuden tähden työväki suosii naapuriemiraattia, Sharjahia.

Global Villagessa monikulttuurisuus on bisnestä. Rahalla puljaaminen ei kuitenkaan tunnu päällekäyvän röyhkeältä, räikeältä. Tinkimisellä ei yllättäen pääse edullisiin lopputuloksiin.





Ostettavaa eri maiden basaareissa on minulle kuitenkin enemmän kuin maailman suurimman ostokeskuksen Dubai Mallin luksusputiikeissa.




Dubai on monikulttuurinen oikeasti. Siellä asuu 200 eri kansallisuutta. Käyttökieli on englanti. Dubaihin tullaan yrittämään, tekemään uraa ja bisnestä. Sitten siirrytään muualle, ehkä sinne kotiin.

Suosittelen Dubaita esimerkiksi heille, jotka piirustuslevyjensä äärellä suunnittelevat korkeaa kaupunkirakentamista. Kaiken kiillon, ostoskeskusten, hotellien ja yritysten keskellä Dubai on myös yksi suuri työmaa. Ovathan dubailaiset arabimaailman eteläpohjalaisia: kaiken pitää olla korkeinta, suurinta, mahtavinta.

Veikkaus on, että tällä hetkellä maailman korkein rakennus Burj Khalifa ei ole viiden vuoden päästä enää mitään. Tilalle Dubaihin on tullut jotain isompaa ja komiampaa. Koska rakennusinsinöörin opintoni ovat vielä vähän vaiheessa, jäin miettimään, missä tulevat vastaan rakentamisen rajat, fyysiset ja materiaaliset. Tulevatko rahallisetkin?

Kulttuuri-sanan konservatiivisessa merkityksessä Dubai ei ole kulttuurikohde. Museo löytyy, ja siellä en käynyt, ja siinä vieressä vanha kaupunki, jonka soukeissa en viihtynyt vaan ahdistuin. Silti väitän että jos on kiinnostunut kulttuureista, Dubaissa kannattaa käydä. Kun vain malttaa määrittellä kulttuurimatkailun ja kulttuurin uudestaan.

Jos lomaltaan haluaa mahdollisimman vähän tarttumapintaa arjen asioihin, on Dubai oikea osoite. Palvelua tarjotaan suomalaiseen palvelukulttuuriin ja niukkaan palvelijoiden määrään tottuneelle liikaa.

Roskia ei näkynyt ollenkaan. Säännöistä pidettiin kiinni. Kahden viikon aikana en havainnut yhtään humalaista. Lentokentällä äärettömät ihmismassat organisointiin ja ohjailtiin rautaisen tehokkaasti.




Oppaani kertoi, että esimerkiksi vanhassa kaupungissa ostokset voi jättää odottamaan liikennevalojen juureen tai rannalla tavaransa ilman valvontaa. Varkaudesta seuraa pidätys ja maasta karkotus. Takaisin ei tarvitse tulla.




Paluulennolla oli 23 lasta, joista kahdeksan vauvoja. Turvallisuus on vetovoimaista. Matkailun ja liike-elämän ehdoilla on myös tehty myönnytyksiä omaan kulttuuriin. Kuitenkin heti koneesta astuessa turistille tiedotetaan mihin hän on tullut. Maailman suurimman lentokentän kaiuttimista kaikuu tervetulotoivotukseksi arabiankielinen rukouskutsu (oletan).

Odotin sitä lähtöputkessakin, mutta ei kuulunut.

Menneisyys myy

Olin siellä minäkin, kansanjoukoissa. Se oli ensimmäinen kohteeni, ja jo ennen majoittumista kiirehdin U-bahnille.

Ajattelin legendaarisia kylttejä.






Ensin kuitenkin kohtasin naisen, joka lastenvaunuineen huusi meille kaikkialle muualle paitsi eteensä katsoville turisteille, kiukkuisesti: "Entschuldigen Sie!".
Joku yrittää elää Checkpoint Charliella arkeaankin.

Sitten näin Neuvostoliiton lipun ja nuoren sotilaan kasvot.
Olin tunnelmassa, lähihistoriassa!




Sen jälkeen havaitsin paitsi kyltin myös sight-seeing-kaksikerrosbusseja, koululaisryhmiä. Turistimyymälästä ostin hurmoksessa pyöreät aurinkolasit.

Huomasin paljon roskia, rajanjakajalla Mc Donald'sin. Rajakopin vartijat, kuulemma ammattinäyttelijät, huutelivat ihmisiä valokuvaukseen.

Kadun toiselle puolelle oli tyylitelty rantabaari hiekkoineen. Siellä myytiin wieninleikettä kolmella eurolla. Matkani ensimmäisen currywurstin ostin katukioskista ehkä noin viidellä eurolla. Ruualla ei turistia riistetty.


Majani sijaitsi idässä, se oli itsestäänselvyys vaihtoehdoissa. Toinen ehdoton käyntikohteeni oli DDR-museo sen lähellä.

Sepä osoittautuikin yhdeksi kiinnostavimmin toteutetuista museoista, joita olen kokenut; esimerkiksi tilan erottajaksi oli kehitetty sumu- tai savuverho. Tulkitsin sen tietysti symboliseksi.

Itäsaksalainen olohuone näytti toisinnolta suomalaisesta 70-luvun kodista. Tutun kuvaston ohella sai hämmästellä suomalaiselle tuntematonta faktaa esimerkiksi Itä-Saksan lastentarhojen pottahetkistä.

Availin kaappeja, ja niistä ilmeni kaikenlaista havainnollista DDR:n arjesta. Yhtäkin ovea kun raotti, säikäytti kovaääninen militantti karjaisu.

DDR-museo on Berliinin vierailluin museo. Se julkisti 15.9. Instagramissa 4. miljoonannen kävijänsä. Paikka on siis erittäin tunkuinen, vaikka jonottaa ei tarvinnutkaan, toki hieman kurkistella olkapäiden yli ja väistellä koululaisjoukkoja.

Muuten Berliinissä yllätti kova hulina kaikkialla missä esiteltiin kommunismimenneisyyttä. Yhtä iso hämmästys oli sen tuotteistamisen volyymi. Toki aikakausi on vielä lähihistoriaa, siihen liittyy paljon ihmismieltä kiehtovaa pimeyttä, yhteiskuntajärjestelmän käsittämättömyyttä ja ristiriitaisuutta sekä eurooppalaisen historian dramaattista kääntymistä.



Saksalaiset koulut ovat ymmärtäneet kohteiden, toivottavasti, opettavaisen merkityksen. Ja markkinamies niiden taloudellisen voiman. Muun muassa jääkaappimagneeteissa löytyy, myös siitä legendaarisesta rajakyltistä, ja lukemattomissa mini-Trabant-versioissa (East Side Galleryssa näin halvimmat).



Kuuman päivän virkistäjäksi ostin DDR-museosta c-vitaminoiduksi ja alkuperäiseksi mainittua Vita Colaa. Se oli oikeasti hyvää. 

Mutta näkyikö Nukkumattia? En muista, mutta itäsaksalainen liikennevalohahmo Ampelmann oli, myös ravintolan nimessä. Näinä päivinä se ohjeistaa liikennevaloissa myös lännen puolella, vaikka oli oikeasti tarkoitettu liikennevalistukseen Itä-Saksassa.



Niin suosittu Ampelmannista on tullut, ja Berliinistä löytyy useampi hauska Ampelmann-puoti.

Kyllä, niissä on kovin paljon turisteja.