Kysymys asiantuntijalle

Jos olisin esimies, en haluaisi, että alaiseni tekee töitä lomalla. Huolestuisin uupumusta, sairaslomaa ja väsyviä aivoja, pidemmän päälle tuottamattomuutta. Uudistumattomuutta.

Ymmärtäisin, että välillä downshiftataan, hyväksyisin sen, vaikka se tietäisikin minulle lisää paperitöitä, byrokratiaa ja uuden perehdyttämistä.

Sanoisin niin kuin minulle korkeammalta taholta sanottiin, että "noin sitä pitäisi ihmisen elämänsä elää".

Uutinen vapaalla työsähköposteja lukevista korkeakoulutetuista listaa teknisiä, rutiininomaisia ja tunnettuja syitä käytökselle. Ne ovat todellisia syitä ja osatotuuksia: liikaa hommia, joiden tekemisen rajat paikan näkökulmasta hämärtyvät. 

Korkeakoulutetut tuskin lienevät ahkerampia kuin muut. Hallinto- ja luovat alat ovat vain niin paljon keveämpiä kotiin kuljetettavia. Velvollisuudet jalostuvat vapaa-ajalla kerääntyneistä virikkeistä ja ajatuksista. Työhön voi tulla riippuvuus, koska se on niin mukavaa ja palkitsevaa.

Pääsee toteuttamaan itseään ja lahjakkuuksiaan.
Kysymys minulle on kysymys ainutlaatuiselle asiantuntijalle. 

Pätkätyöntekijät eivät korvaamattomuutta koe, koska he ovat monet kerrat kokeneet työsuhteen loppumisen. He ovat myös nähneet, että heidän jälkeensä saattaa tulla toinen, joka tekee saman suorituksen. Joskus paremmin tai sitten huonommin.

Lomalla vastattu työsähköposti ei suoraan muuta lopputulosta. Kuten rekrytointitilanteessa on tapana sanoa, "kokonaisuus ratkaisee". Sekä rekrytoijan tunteet.

Määräaikaisella on kuitenkin valtti, jota hän ei ehkä sellaiseksi tiedosta: tilanteensa on hyvää treeniä sille, kun työelämän ovi eläkkeellä sulkeutuu lopullisesti ja pelottavasti. Koin siitä häivähdyksen eilen.

En ole viaton. Ajattelen työtä vuorotteluvapaalla, tosin olen irrottautumisvaiheessa. Ensimmäistä kertaa olin kevään aikana tehtävissä, joihin liittyen meinasin sanoa, että jos tästä sitten jotain, minuun voi ottaa yhteyttä vapaallani.

Olen myös lupautunut kutsumustani vastaavaan yleishyödylliseen työhön ilman palkkaa samalla, kun jälleen annan palkallisen työpaikan yhdelle työttömälle.

Tuonhan saattaisi tulkita palvelukseksi yhteiskunnalle.

Lupa twiitata

Muistelen.

Muistan hyvin, kun matkapuhelimet tulivat kulttuuriin ja töihin. Palavereissa ruodittiin onko sopivaa puhua kannettavaan puhelimeen työajalla.

Nykyisin hämmennyn, jos saan tekstiviestin, puheluista puhumattakaan. Viestinvaihto on siirtynyt sosiaaliseen mediaan, vähäisessä määrin edes sähköpostiin.

Lankapuhelimet on toimistoista kerätty pois. Niitä käytettäessä mietittiin saako työajalla puhua omia puheluita.

Sitten alettiin puhua saako facebookia käyttää työajalla. Joiltain työpaikoilta katkaistiin yhteys siihen mediaan (mutta ei varmaankaan Twitteriin).

En tunne yhtään ihmistä, jolla olisivat työt jääneet tekemättä sosiaalisen median takia. Yleensäkään vastuulliselta ihmiseltä eivät jää. Jos jäävät, syyt ovat monimutkaiset ja muualla kuin facebookissa.

Saapuessaan uusi tekniikka sovelluksineen on aina paholaisesta. Kohta peloille nauretaan ja synnytetään uusia peikkoja.

Tosin yksi pysyy, huoli television vaikutuksista lapseen. Sillä jos kotona on televisio, lapsihan ei tunnetusti kontaktoi muun maailman kuin sen television kanssa. Jos lapsi oirehtii, on kätevää siirtää oikeasti kasvatukselle kuuluva vastuu huonoille televisio-ohjelmille.

Suomi seurasi televisiosta sydän vapisten myös minihallitusneuvotteluiden edistymistä ja uusien ministerien nimittämistä.

Ei, ei seurannut.

Oikeasti suurennuslasin alla oli pääministerin twiittaaminen ja twiittihiljaisuus. Eli maamme korkeimman päättäjän viestinnän aktiivisuus. Suomalaisessa viestintäkulttuurissa runsaus kääntyy kovin nopeasti spammaukseksi, pinnallisuudeksi ja tyhjän puhumiseksi.

Yleisemmin seurannan takaa kuulsi kulahtanut asenne, jonka mukaan oikeaa, antautunutta ja syvällistä työntekoa olisi keskittyminen yhteen asiaan kerrallaan. Vaikka kaikki tiedämme, ettei sellaisia työtehtäviä enää ole olemassa, ei ainakaan toimistoissa tai missään hallinnossa.

En äänestänyt pääministeriä Euroopan parlamenttiin, mutta ihastelen hänen varpaankuviaan Instagramissa. Jotenkin olen osannut aavistaa, että hänellä on sellaiset, koska hän on ihminen. Tahdon myös uskoa, että hän on ottanut saaristokuvansa itse eikä avustajaa tarvitse kuljettaa mukana mökkilaiturilla.

Olen myös turvallisella mielellä, kun ylin päättäjämme pystyy tekemään montaa asiaa yhtä aikaa. Olisin huolissani, jos niin ei olisi, esimerkiksi kriisitilanteissa.


Laajalti teoriassa tunnustetaan, että viestintä on kaiken työn ydin. Vuorovaikutus on ehto elämässä tervejärkisenä selviytymiselle. Suomalaiset hiplaavat älypuhelimiaan, roikkuvat facebookissa hereilläolo- ja vähän muunkin ajan. Sekä toisesta suupielestä taivastelevat sen joutavuutta.

Sosiaalinen media koetaan edelleen huviksi, viestinnän lisäarvoksi, joka lisätään jonkin päälle. Ja hupihan ei ole varteenotettavaa. Vakavuus on.

Oikeutuksensa sosiaalinen media on kuitenkin näyttänyt katastrofeissa, kuten lentotiedottamisessa Islannin tuhkapilven alla. Siinä sitä ollaan, kepeiden konstien äärellä, kun käytettävissä ei ole faksia vaakunapaperilla.

Jään vuorotteluvapaalle. En aio vähentää sosiaalisen median käyttöäni tai pitää paussia. Aion päinvastoin lisätä sitä, mikäli mahdollista. Minulle se ehkä suodaan, koska en ole pääministeri.

Jännää, että näin se edelleen menee, kesäkuun lopussa 2014.

Sano se slangilla

Tein Helsingin Sanomien kielitestin. Sen mukaan olen kaupunkilainen, tosin testitulos väänsi sen Facebookissa jaettassa "stadilaiseksi". Epäjohdonmukaista, sillä nämähän ovat vallan eri asioita.

Kielessäni on tulosanalyysin mukaan lajityypillisyyksiä eri murrealueiden piirteistä, mikä tällä muuttohistorialla ei outoa olekaan, ja yleissuomalaisuudesta. Testi lohdutteli, että "se on ihan normaalia". Kanarialla minulta kysyttiin, mistä päin Etelä-Pohjanmaata tulen. Sanoin että Kajaanista. En ole tietoisesti koskaan asunut Etelä-Pohjanmaalla, minulla ei ole sinne sukulaisuussuhteita enkä päivittäin ole tekemissäni kenenkään eteläpohjalaisen kanssa.

Kävin viime syksynä puolankalaisen Niilo Hyttisen taidenäyttelyssä, meillä kun on Niilon kanssa samat syväjuuret. Odotellessani Kajaanin Taidehallin aukeamista katselin ikkunasta kiinteistövälitysfirmojen asuntoilmoituksia. Viereeni ajoi pakettiauto, sieltä ulos tuli mies, joka paikallisille tyypilliseen tapaan alkoi avoimeen keskusteluun vieraan kanssa. Tyyppi vaikutti leppoisalta, kunnes ihmettelin ääneen ja yleiskielellä kuka täällä ostaa näin kalliita asuntoja.

Miehen henkiset niskakarvat pörhistyivät. Olin aistivinani ärtymystä, alemmuudentuntoa, puolustuskantaa.
- Jaa, taidat olla Helsingistä.
Kiistin olevani enkä avautunut juuristani. 

Opiskelin kielitieteen opintojeni yhteydessä vapaaehtoisesti sekä saamea, josta en ymmärtänyt mitään, että stadin slangia. Slangikurssista tulikin yksi hauskimmista kursseista, siis hauskin, vaikka mitään yksityiskohdista en enää muistakaan. Opettaja oli aidosti monikulttuurinen nainen: hän oli kotoisin Oulusta, asui Uumajassa ja opetti stadin slangia Vaasassa.

Pakettiautomiehen terhistyminen oletetun helsinkiläisen, tai eteläsuomalaisen, äärellä ei yllättänyt. Murrebuumin olen huomioinut puolueelliseksi, maakuntia suosivaksi. Hokema on: kieli ja murteet ovat rikkaus. Erilaisuutta pitää suvaita. Paitsi stadin slangia. Se on Leuhkaa. Oma suhteeni slangiin on kuin mihin tahansa kieleen, esimerkiksi pakkoruotsiin: kieli kuin kieli, jota opiskellessa saa mahdollisuuden sukeltaa kokonaiseen kulttuuriin. Se on vähän kuin ulkomailla kävisi. Ihmistä jota ei kiinnosta kielet ja murteet, ei yleensä kiinnosta aidosti vieraat maatkaan.

Sitä paitsi oikea slangi kuulostaa hauskalta. Yhtä naurattavalta kuin trossaava eteläpohjanmaa, murresuosikkini. Siis turun ohella.

Hesarin kuvittelu siitä, että uutisia luettaisiin murteiksi on kutkuttava, rasittava ja vaarallinen. Viestinnän virhetulkintojen määrä kasvaisi entisestään: viitsimiset, kehtaamiset, tuimat ja suolaiset, juhannusvihdat ja -vastat sekoittaisivat suloisesti maailmanjärjestyksen. 

Enkä sitä iltaa koskaan koe, että uutiset tulisivat slangiksi: "Mitä ne hesalaiset siellä taas leuhottaa".

Lakko

Länsimaisen ihmisen tuskia on tämä kirjoitus.

Tai ei edes tuskia, mutta kyllähän laittaa miettimään, kun näilläkin hetkillä Italiaan pyrkii päivässä tuhansia siirtolaisia hankkimaan muun muassa syömistä.

Satuin kuitenkin syntymään näihin olosuhteisiin ja tuureihin. Ja voihan tällä olla ekologisiakin vaikutuksia. Ainakin mahdun pieneen asuntoon eikä tarvitse hankkia uutta huonekalua tai kahta. Työllisyyttä ja talouskasvua tämä pienentää.

Sitä paitsi uskon, että ihminen missä maailmankolkassa ja olosuhteissa tahansa kaipaa kauneuteen, itsensä koristamiseen. Koskee molempia sukupuolia, mutta tavat ja mahdollisuudet vaihtelevat. Muistelen lukeneeni, että Bosnian sodan aikana naiset pitivät arkeaan koossa meikkaamalla.

Ja kyllä, minä voin tehdä tämän vapaaehtoisesti, kun jonkun muun on toimittava näin tai vieläkin tiukemmin pakosta. 
On minunkin joskus pitänyt.

Se puolustautumisesta.

Julkistamalla tämän asetan itselleni sosiaalisia paineita. Jos tapaatte minut hipelöimästä muita kuin mustavalkoraidallisia vaatteita, joita olen antanut itselleni luvan hankkia, on lupa ystävällisesti huomauttaa asiasta.





Olen yllättynyt, miten kivuttomasti Hullut Päivät meni minulta ohi. Se sattui noin viikon päähän vaateostolakkoni alkamisesta.

Valmistauduin karnevaaliin viemällä paperinkeräykseen selaamattoman, kanta-asiakkaille postitetun katalogin. Kävin paikalla. Kosketin yhtä hihatonta mustaharmaaraidallista mekkoa, joka oli aivan liian pitkä, ja yhtä valkoturkoosiraitaista t-paitaa, joka onneksi oli liian lyhyt.

Hylkäämisessä auttoi sen muistaminen, että vartalotyyppini ei tähän päivään mennessä ole aleista löytänyt oikeasti mielekästä päällepantavaa.

Keltaiseen kassiin laitoin luottotuotteeni cc-voiteen ja ruokaa, joka on Hullareilla valikoiduin osin halpaa. Banaaneja, kirsikkatomaatteja, lämminruokatiskin herkkua. Ruokaa en ole kieltänyt itseltäni, vaikka toisaalta mielessä kävi ja sieltä pois meni, että olenkohan kompensoinut elintarvikehankinnoilla puuttuvia vaateostoksia.

En kuitenkaan ole huomannut ruuan määrän dramaattisesti lisääntyneen jääkaapissa tai vartalolla.  

Lakolle en ole määritellyt tiukkaa mittaa. Niin kauanhan lakossa yleensä ollaan, kunnes tavoitteet saavutetaan, eikö. Suositeltavaa olisi pysyä niukkuuden tiellä ainakin lokakuun loppuun, jolloin elämässäni tapahtuu näillä näkymin jotain uutta ja jotain vanhaa.

Nyt päätös on pitänyt melkein kaksi viikkoa, tosin tiedän, että seuraavan puolen vuoden aikana tapahtuu tilanteita, joihin ehkä haluan hankkia uutta ja vetävää.

En ole kasvanut henkisesti ihmeellisesti mittoihin: vilkuilen ja jopa matkani pysäytän kauniin tekstiilin edessä. Silloin muistelen yhtä pientä, tiukkuvaa vaatekaappiani. Sieltä en kuitenkaan ole löytänyt varsinaisia yllätyksiä kuten tällaisissa projekteissa yleensä käy.

Luulen että paaston jämäkkyys johtuu Kanariasta. Näin siellä koko ajan joka päivä niin paljon kauniita asioita: vaatteita, asusteita ja koruja. Tuli ähky. Suhteellisesti arvioituna hankin aika vähän sieltäkään mitään uutta. Muutamasta t-paidasta ei matkalaukun 4 kilon ylipaino tietenkään voinut johtua.

Ehkä perimmäinen syy on seuraava vuorotteluvapaajakso. Se on jaksoista pisin, puoli vuotta. Mutta jo nyt huomaan, että tavasta alkaa tulla tottumus. Tästä saattaa kehittyä hyvä, harkitseva tapa.

Mutta myös tiedostan, että liika tiukkuus voi romuttaa kaiken. Siksi saan ostaa turkoosin kevyttoppatakin, jos löydän. Kanarialla olisi ollut, mutta kädet eivät mahtuneet hihoista sisään.

Paluu Guatemalakadulta

Vuosia sitten olen siirtynyt lähes paperittomaan toimistoon. Matkalta palatessani huomasin, että olen siirtynyt melkein paperittomaan kotiinkin. 77 päivässä postia oli tipahtanut 6 kirjekuorta, joista vain yksi oli lasku, rakastanhan sähköisiä pankkipalveluja. Lehtiä en tilaa enkä salli ilmaisjakeluja.

Saman verran oli kuitenkin tullut myös julkaisuja; olenhan pankin asiakas, kuntalainen, käytän kanta-asiakaskortteja ja kymenlaaksolaista sähköä.






Perinteisesti en ole lukeutunut paluuihmisiin. En ole koskaan verrannut kotimaata ja muita maita mustikoihin ja mansikoihin. Nyt kuitenkin koin paluun mielekkääksi: olin tarpeeksi pitkään reissussa ja kotona koitti melkein kevät.


Matkoilla saa välimatkaa arkeen: kun jotakin ei helposti saa, huomaa mitä ilman tulee toimeen.

Sauna ei ole välttämätön, mutta suomalainen suodatinjauhatus on. En viihdy ilman kirjoja ja internetiä. Suomalaiset televisio-ohjelmat eivät ole välttämättömyys, mutta toisaalta en kehuskele sillä, kuinka kauan olen ollut katsomatta niitä. Kohdemaassa kehitin itselleni lempisarjankin, vaikka keskeisiä käänteitä Los misterios de Laura -sarjasta arvailin. 



Playa del Duque


Ensimmäinen kerta Teneriffalla yllätti: paikka näyttäytyi odotettua monipuolisempana. Erot jopa samalla paikkakunnalla kilometrien säteellä tunnelmassa ja säässä havaitsi selvästi.
Puhumattakaan Etelä-Teneriffan eroista Pohjois-Teneriffaan, johon tutustuin kevyesti.

La Lagunan vanha kaupunki edustaa Unescon maailmaperintökohteita saaren pohjoisosassa. La Lagunassa toimii myös yliopisto. Paikka oli minulle ehdottomuus, yksi pääkohteistani.




Kiinteistöt La Lagunan vanhassa kaupungissa on tyypillisesti valjastettu suurelta osin merkkiliikkeiden, pankkien ja asianajotoimistojen kulisseiksi.







Sattumalta löysin La Lagunan sivukadulta osin puurakenteisen kirjaston, jossa  erikseen pyydettiin olemaan hiljaa, mutta puhuttiin englantia. Lehtienlukusalista on näkymä puutarhaan.







Varsinaisessa kohteessani etelässä hallitsi Costa Adejen moni-ilmeinen, pitkänpitkä rantaraitti. Sen katseleminen oli niin hypnoottisen vangitsevaa, ettei kummempaa päiväohjelmaa välttämättä tarvittu.









Merellä olo on very zen, mukaudun aaltojen rytmiin ja annan periksi, olen vaivattomasti läsnä, kuten aina veden äärellä. 


Los Gigantes




Masca


Los Gigantesin satamassa matkalla Mascalle tapasin hollantilaismiehen, joka piti nopean puolustuspuheen maastaan: hän totesi, etten ole menettänyt mitään, vaikken ole käynytkään Hollannissa. Keskustelumme alkoi mistäpä muusta kuin kielestä. Englantini perusteella hänkin luuli minua hollantilaiseksi, siis päinvastoin kuin muut, joiden silmille olin venäläinen.
Toisaalta basaarien ja ravintoloiden sisäänheittäjät tunnistivat harjaantuneesti kansallisuuksia, vaikkei olisi puhunut mitään.



Los Gigantesin satama

Masca

Seuraavalla kerralla suuntaan tehokkaammin pohjoiseen, saaren viileämpään ja rouheampaan osaan. Pääkaupunki Santa Cruz ei toisella kerralla raitiovaunun ikkunan läpi vaikuttanutkaan luotaantyöntävältä. Kokematta jäi myös La Guïmar pyramideineen kuten Gomeran saari ja sen vihellyskieli sekä metsäinen, siksi minulle vähän vieraammalta tuntuva Puerto de la Cruz. Siitä kuulin paluumatkalla lentokoneessa kuitenkin pelkkää hyvää ja sain suomalaisen asunnonvälittäjän yhteystiedot.

La Orotava  kuulostaa kuvailtuna pikkukaupungilta, johon ihastunen varmasti.
Valokuvaamatta jäivät myös monet bussin ikkunasta nähdyt, vuoristojen sylissä houkuttelevat kylät.

Kuten La Palman saarikin, jossa kanisteriveteni tehtiin.

Hiljaisuuden rannikko

Kaikki vähänkään seuramatkailua seuranneet muistanevat Ten Belin.

Se sijaitsee täällä, Etelä-Teneriffalla Costa del Silencion vieressä. Ten Belin hohto matkailukeitaana on mennyttä, mutta tutustuminen repsahtaneeseen turistikohteeseen kuuluu Etelä-Teneriffan-matkaajan yleissivistykseen ja saaren kulttuurihistoriaan.
Siksi Ten Beliä ei voi sivuttaa tässä matkakertomuksessa.  

Bussi on täällä guagua. Ensimmäisellä kerralla se nauratti - nimi kuulostaa kengurukyydiltä ja lausuttuna wau wau'lta. Yhdensuuntainen matka Costa Adejesta Silencioon kestää noin 40 minuuttia ja maksaa bussikortilla puolitoista euroa. Pysäkkejä on tiheässä, myös banaaniviljelmien reunamilla ja väleissä.



Alkumatkasta bussikuski joutui kiivaaseen sanaharkkaan erään eurooppalaisen kansanryhmän kanssa, jolla on sanomisen taito hallussa ja myös tarpeeksi intoa inttää.

Loppumatkastani kuski suuteli yhtä matkustajaa.



Lähdin kohtuullisen aikaisin. Vaadittiin muutama kuukausi ja muutama piipahtaminen lähikyliin, jotta opin, että puoli kahdelta starttaava ja puoli viiden aikaan päättyvä tauko on totta Kanariallakin. Siesta myös vääristää todellisuutta eli saa virkunkin paikan vaikuttamaan vähän nukahtaneelta.

Rannikon aamu oli todellakin hiljainen. Keskustassa paikkojen ovia availtiin ja tuoleja kahviloihin kannettiin. Viihdyin bussissa enemmän kuin ehkä oli tarkoitus ja satuin Silencion reunamille, rantaviivalle, ja siellä apartamentoshotellin aamiaisaikaan.



Vihanneksia ei buffetpöydästä tarjottu, mutta muuten kuuden euron hintaan sai syödä normaalit aamiaiseväät oman mahan mukaan. Viimeisen aamiaistunnin aikana ruuhkaakaan ei ollut.

Paikan musiikki oli nostalgista kasaria, Lionel Richietä ja Whitney Houstonia.






Costa del Silencio on huvila- ja rivitalotyyppistä aluetta, turisteja tunnistin ja havaitsin opasteissa myös hollannin kieltä. Epäilen että aamiaispaikallanikin on Alankomaa-kytky.



Talot ovat matalia ja yleiskuva siisti. Myös kierrätys toimii taloyhtiöiden pihalla mikä ei ole tavallista Adejessa. Ymmärtääkseni kierrätyksen piti alkaa yleisemmin täällä vuoden alusta, mutta aikataulujen viivästyminen on niin universaalia.






Ten Belin nimi on yhdistelmä Teneriffasta ja Belgiasta: Belgiasta siksi, että alueelle alkoi ensimmäisenä rakentaa belgialainen.






Siellä, ostoskeskuksen pihalla, kun TUI:n siniset ja muunväriset siivet suihkaisivat ylitseni minuuttien välein, mietin miksi paikka on unohtunut ja ränsistynyt.








Kaikki mahdollisuudet matkailuun olisivat edelleen olemassa: palvelut, aurinko ja meri.  Molemmin puolin Ten Beliä, sekä Costa del Silenciossa että Las Galletasissa, matkailuelinkeino voi hyvin, vaikka en suomea kertaakaan kuullutkaan.




Ten Belin autioituneella puistoalueella oli ymmärretty tilanteen mahdollisuudet: siellä jumpattiin, koska tarjolla oli sopivasti tilaa ja betonikynnyksiä askeltamiseen.





Las Galletasissa olen käynyt tällä reissulla aiemmin. Se oli siestan aikana, jolloin ihmettelin lähes kummitusmaista tunnelmaa ja hylättyjä rakennuksia. Nyt kävelin eri kaupunkiin.



Ruuhkaa, ihmisiä, paikallisia, turisteja, hyviä ostosmahdollisuuksia (putiikissa musiikki liian kovalla) ja edullinen kahvilakäynti.



Las Galletasin ranta oli aaltoisa, kivinen ja ilman aallonmurtajia, harvakseltaan kansoitettu.



Costa del Silencio, Ten Bel ja Las Galletas kuuluvat kaikki hallinnollisesti Aronan kuntaan ja ovat toisistaan verrattain lyhyen kävelymatkan päässä. Tunnelmaltaan ja yleiskuvaltaan ne ovat jokainen aivan omanlaisensa. Ainoa silmiinpistävä yhteneväisyys oli sisäänheittäjien ja markkinamiesten innokkuuden puute sekä tietysti meri ja aurinko. Las Galletasissa on viehättävä sininen satama.



Noista kolmesta voisin valita oleskeluuni minkä tahansa, kunhan ei tarvitse Ten Belin entiselle ostoskeskukselle majoittua. 

Työnjohtaja ja työläinen

Talomme on entinen hotelli ja me monet sen asukkaista kauttakulkijoita ja viivähtäjiä. Rapussa ja hississä tervehditään, se on ehdotonta. Muuten ei puhuta eikä jutella, ei edes säästä.



Universaaliin ihmisyyteen kuitenkin kuuluu, että hississä tuijotetaan näyttöä, joka kertoo kerroksen. Yhtä yleisinhimillistä on, että silti poistutaan väärässä kerroksessa. Hissiin takaisin palatessa juututaan sulkeutuvien ovien väliin kivuliaasti ja nolosti.

Paitsi eräs eurooppalainen ihmisryhmä, joka suureen ääneen nauraa räkätti tapahtuneelle ja jyskytti nyrkillä hissin seinää kaiken hauskuutta korostaakseen. Puheenparresta päätellen seassa taisi olla myös hieman kansallisuuteen liittyvää itseironiaa. 



Ilmoitustauluilta ja talojen seiniltä huomaan, että taloyhtiöitä vaivaavat koirakiistat. Osoitteessani tilanne on jokseenkin rauennut, johtuisiko ilmestyneistä kylteistä, sattumasta vai hurjistuneen miehen äänekkäästä ilmoituksesta soittaa poliisit, jos louskutus ei lopu. Raivoaminen päättyi hyvän viikon jatkon toivotukseen.

Totta kai edelleen hissistä ensimmäisenä ulosastuu liekaan kytkeytymätön koira. Omistajansa selästä voin lukea sekä välinpitämättömyyttä että uhmakkuutta.




Kovina urheilumiehinä pidä niitä kahta noin keski-ikäistä tummatukkaista miestä, jotka iltaisin uivat ainakin puoli tuntia kerrallaan. Samoin todellisiin, rankkoihin uimaihmisiin kuuluu hoikka, vanhempi nainen, joka ilmestyy jostain (ilmeisesti allasalueen portin kautta), heittää vaatteet penkille, ui vahvoin vedoin ja vaatteensa kerättyään menee pois.

Heille auringonpaiste tai ilman lämpötila ei ole mikään asia toisin kuin meille, joille uima-allas merkitsee ihmeellistä näkyä asunnon parvekkeelta ja aina jotain luksusta.



Uima-allas kuuluu muutenkin elämisen keskiöön. Siitä pidetään hyvää huolta. Päivällä on mukava uida, kun on aamulla nähnyt miten altaan aukkoon kaadetaan jotain ainetta, olkoon vaikka kuinka kemiallista. Komea työnjohtaja tepastelee allasalueella jo varhain. Kuinkahan aikaisin hänen on pitänyt nousta kontrolloimaan uima-altaan imuroimista.

Minulta kysyttiin, mistä tiedän, että hän on työnjohtaja. Kyllä pomon tunnistaa, kun sellaisen näkee.




Maailman tolkuimpia työihmisiä on sinihousuinen vanhempi mies, jota katsellessani jään heikohkon hartauden valtaan. Ei liene hänellä työnmitoitusta, kiintiötä tai urakkapalkkaa. Persoona työskentelee iltaisin ja viikonloppuisin tarttuen pihan kasveihin ja pudonneisiin palmunoksiin paljain käsin.

Hämmästyen huomasin, kun pimeässä kyliltä palasin, että hänpä vielä lajitteli kuivuneita palmunoksia jätepisteellä.

Valokuvatessani pihalla työn sankari kutsui minut respaan ja ojensi pinon postikortteja. Niihin oli kuvattu hotelli sen loistonsa päivinä.