Paluu Guatemalakadulta

Vuosia sitten olen siirtynyt lähes paperittomaan toimistoon. Matkalta palatessani huomasin, että olen siirtynyt melkein paperittomaan kotiinkin. 77 päivässä postia oli tipahtanut 6 kirjekuorta, joista vain yksi oli lasku, rakastanhan sähköisiä pankkipalveluja. Lehtiä en tilaa enkä salli ilmaisjakeluja.

Saman verran oli kuitenkin tullut myös julkaisuja; olenhan pankin asiakas, kuntalainen, käytän kanta-asiakaskortteja ja kymenlaaksolaista sähköä.






Perinteisesti en ole lukeutunut paluuihmisiin. En ole koskaan verrannut kotimaata ja muita maita mustikoihin ja mansikoihin. Nyt kuitenkin koin paluun mielekkääksi: olin tarpeeksi pitkään reissussa ja kotona koitti melkein kevät.


Matkoilla saa välimatkaa arkeen: kun jotakin ei helposti saa, huomaa mitä ilman tulee toimeen.

Sauna ei ole välttämätön, mutta suomalainen suodatinjauhatus on. En viihdy ilman kirjoja ja internetiä. Suomalaiset televisio-ohjelmat eivät ole välttämättömyys, mutta toisaalta en kehuskele sillä, kuinka kauan olen ollut katsomatta niitä. Kohdemaassa kehitin itselleni lempisarjankin, vaikka keskeisiä käänteitä Los misterios de Laura -sarjasta arvailin. 



Playa del Duque


Ensimmäinen kerta Teneriffalla yllätti: paikka näyttäytyi odotettua monipuolisempana. Erot jopa samalla paikkakunnalla kilometrien säteellä tunnelmassa ja säässä havaitsi selvästi.
Puhumattakaan Etelä-Teneriffan eroista Pohjois-Teneriffaan, johon tutustuin kevyesti.

La Lagunan vanha kaupunki edustaa Unescon maailmaperintökohteita saaren pohjoisosassa. La Lagunassa toimii myös yliopisto. Paikka oli minulle ehdottomuus, yksi pääkohteistani.




Kiinteistöt La Lagunan vanhassa kaupungissa on tyypillisesti valjastettu suurelta osin merkkiliikkeiden, pankkien ja asianajotoimistojen kulisseiksi.







Sattumalta löysin La Lagunan sivukadulta osin puurakenteisen kirjaston, jossa  erikseen pyydettiin olemaan hiljaa, mutta puhuttiin englantia. Lehtienlukusalista on näkymä puutarhaan.







Varsinaisessa kohteessani etelässä hallitsi Costa Adejen moni-ilmeinen, pitkänpitkä rantaraitti. Sen katseleminen oli niin hypnoottisen vangitsevaa, ettei kummempaa päiväohjelmaa välttämättä tarvittu.









Merellä olo on very zen, mukaudun aaltojen rytmiin ja annan periksi, olen vaivattomasti läsnä, kuten aina veden äärellä. 


Los Gigantes




Masca


Los Gigantesin satamassa matkalla Mascalle tapasin hollantilaismiehen, joka piti nopean puolustuspuheen maastaan: hän totesi, etten ole menettänyt mitään, vaikken ole käynytkään Hollannissa. Keskustelumme alkoi mistäpä muusta kuin kielestä. Englantini perusteella hänkin luuli minua hollantilaiseksi, siis päinvastoin kuin muut, joiden silmille olin venäläinen.
Toisaalta basaarien ja ravintoloiden sisäänheittäjät tunnistivat harjaantuneesti kansallisuuksia, vaikkei olisi puhunut mitään.



Los Gigantesin satama

Masca

Seuraavalla kerralla suuntaan tehokkaammin pohjoiseen, saaren viileämpään ja rouheampaan osaan. Pääkaupunki Santa Cruz ei toisella kerralla raitiovaunun ikkunan läpi vaikuttanutkaan luotaantyöntävältä. Kokematta jäi myös La Guïmar pyramideineen kuten Gomeran saari ja sen vihellyskieli sekä metsäinen, siksi minulle vähän vieraammalta tuntuva Puerto de la Cruz. Siitä kuulin paluumatkalla lentokoneessa kuitenkin pelkkää hyvää ja sain suomalaisen asunnonvälittäjän yhteystiedot.

La Orotava  kuulostaa kuvailtuna pikkukaupungilta, johon ihastunen varmasti.
Valokuvaamatta jäivät myös monet bussin ikkunasta nähdyt, vuoristojen sylissä houkuttelevat kylät.

Kuten La Palman saarikin, jossa kanisteriveteni tehtiin.

Hiljaisuuden rannikko

Kaikki vähänkään seuramatkailua seuranneet muistanevat Ten Belin.

Se sijaitsee täällä, Etelä-Teneriffalla Costa del Silencion vieressä. Ten Belin hohto matkailukeitaana on mennyttä, mutta tutustuminen repsahtaneeseen turistikohteeseen kuuluu Etelä-Teneriffan-matkaajan yleissivistykseen ja saaren kulttuurihistoriaan.
Siksi Ten Beliä ei voi sivuttaa tässä matkakertomuksessa.  

Bussi on täällä guagua. Ensimmäisellä kerralla se nauratti - nimi kuulostaa kengurukyydiltä ja lausuttuna wau wau'lta. Yhdensuuntainen matka Costa Adejesta Silencioon kestää noin 40 minuuttia ja maksaa bussikortilla puolitoista euroa. Pysäkkejä on tiheässä, myös banaaniviljelmien reunamilla ja väleissä.



Alkumatkasta bussikuski joutui kiivaaseen sanaharkkaan erään eurooppalaisen kansanryhmän kanssa, jolla on sanomisen taito hallussa ja myös tarpeeksi intoa inttää.

Loppumatkastani kuski suuteli yhtä matkustajaa.



Lähdin kohtuullisen aikaisin. Vaadittiin muutama kuukausi ja muutama piipahtaminen lähikyliin, jotta opin, että puoli kahdelta starttaava ja puoli viiden aikaan päättyvä tauko on totta Kanariallakin. Siesta myös vääristää todellisuutta eli saa virkunkin paikan vaikuttamaan vähän nukahtaneelta.

Rannikon aamu oli todellakin hiljainen. Keskustassa paikkojen ovia availtiin ja tuoleja kahviloihin kannettiin. Viihdyin bussissa enemmän kuin ehkä oli tarkoitus ja satuin Silencion reunamille, rantaviivalle, ja siellä apartamentoshotellin aamiaisaikaan.



Vihanneksia ei buffetpöydästä tarjottu, mutta muuten kuuden euron hintaan sai syödä normaalit aamiaiseväät oman mahan mukaan. Viimeisen aamiaistunnin aikana ruuhkaakaan ei ollut.

Paikan musiikki oli nostalgista kasaria, Lionel Richietä ja Whitney Houstonia.






Costa del Silencio on huvila- ja rivitalotyyppistä aluetta, turisteja tunnistin ja havaitsin opasteissa myös hollannin kieltä. Epäilen että aamiaispaikallanikin on Alankomaa-kytky.



Talot ovat matalia ja yleiskuva siisti. Myös kierrätys toimii taloyhtiöiden pihalla mikä ei ole tavallista Adejessa. Ymmärtääkseni kierrätyksen piti alkaa yleisemmin täällä vuoden alusta, mutta aikataulujen viivästyminen on niin universaalia.






Ten Belin nimi on yhdistelmä Teneriffasta ja Belgiasta: Belgiasta siksi, että alueelle alkoi ensimmäisenä rakentaa belgialainen.






Siellä, ostoskeskuksen pihalla, kun TUI:n siniset ja muunväriset siivet suihkaisivat ylitseni minuuttien välein, mietin miksi paikka on unohtunut ja ränsistynyt.








Kaikki mahdollisuudet matkailuun olisivat edelleen olemassa: palvelut, aurinko ja meri.  Molemmin puolin Ten Beliä, sekä Costa del Silenciossa että Las Galletasissa, matkailuelinkeino voi hyvin, vaikka en suomea kertaakaan kuullutkaan.




Ten Belin autioituneella puistoalueella oli ymmärretty tilanteen mahdollisuudet: siellä jumpattiin, koska tarjolla oli sopivasti tilaa ja betonikynnyksiä askeltamiseen.





Las Galletasissa olen käynyt tällä reissulla aiemmin. Se oli siestan aikana, jolloin ihmettelin lähes kummitusmaista tunnelmaa ja hylättyjä rakennuksia. Nyt kävelin eri kaupunkiin.



Ruuhkaa, ihmisiä, paikallisia, turisteja, hyviä ostosmahdollisuuksia (putiikissa musiikki liian kovalla) ja edullinen kahvilakäynti.



Las Galletasin ranta oli aaltoisa, kivinen ja ilman aallonmurtajia, harvakseltaan kansoitettu.



Costa del Silencio, Ten Bel ja Las Galletas kuuluvat kaikki hallinnollisesti Aronan kuntaan ja ovat toisistaan verrattain lyhyen kävelymatkan päässä. Tunnelmaltaan ja yleiskuvaltaan ne ovat jokainen aivan omanlaisensa. Ainoa silmiinpistävä yhteneväisyys oli sisäänheittäjien ja markkinamiesten innokkuuden puute sekä tietysti meri ja aurinko. Las Galletasissa on viehättävä sininen satama.



Noista kolmesta voisin valita oleskeluuni minkä tahansa, kunhan ei tarvitse Ten Belin entiselle ostoskeskukselle majoittua. 

Työnjohtaja ja työläinen

Talomme on entinen hotelli ja me monet sen asukkaista kauttakulkijoita ja viivähtäjiä. Rapussa ja hississä tervehditään, se on ehdotonta. Muuten ei puhuta eikä jutella, ei edes säästä.



Universaaliin ihmisyyteen kuitenkin kuuluu, että hississä tuijotetaan näyttöä, joka kertoo kerroksen. Yhtä yleisinhimillistä on, että silti poistutaan väärässä kerroksessa. Hissiin takaisin palatessa juututaan sulkeutuvien ovien väliin kivuliaasti ja nolosti.

Paitsi eräs eurooppalainen ihmisryhmä, joka suureen ääneen nauraa räkätti tapahtuneelle ja jyskytti nyrkillä hissin seinää kaiken hauskuutta korostaakseen. Puheenparresta päätellen seassa taisi olla myös hieman kansallisuuteen liittyvää itseironiaa. 



Ilmoitustauluilta ja talojen seiniltä huomaan, että taloyhtiöitä vaivaavat koirakiistat. Osoitteessani tilanne on jokseenkin rauennut, johtuisiko ilmestyneistä kylteistä, sattumasta vai hurjistuneen miehen äänekkäästä ilmoituksesta soittaa poliisit, jos louskutus ei lopu. Raivoaminen päättyi hyvän viikon jatkon toivotukseen.

Totta kai edelleen hissistä ensimmäisenä ulosastuu liekaan kytkeytymätön koira. Omistajansa selästä voin lukea sekä välinpitämättömyyttä että uhmakkuutta.




Kovina urheilumiehinä pidä niitä kahta noin keski-ikäistä tummatukkaista miestä, jotka iltaisin uivat ainakin puoli tuntia kerrallaan. Samoin todellisiin, rankkoihin uimaihmisiin kuuluu hoikka, vanhempi nainen, joka ilmestyy jostain (ilmeisesti allasalueen portin kautta), heittää vaatteet penkille, ui vahvoin vedoin ja vaatteensa kerättyään menee pois.

Heille auringonpaiste tai ilman lämpötila ei ole mikään asia toisin kuin meille, joille uima-allas merkitsee ihmeellistä näkyä asunnon parvekkeelta ja aina jotain luksusta.



Uima-allas kuuluu muutenkin elämisen keskiöön. Siitä pidetään hyvää huolta. Päivällä on mukava uida, kun on aamulla nähnyt miten altaan aukkoon kaadetaan jotain ainetta, olkoon vaikka kuinka kemiallista. Komea työnjohtaja tepastelee allasalueella jo varhain. Kuinkahan aikaisin hänen on pitänyt nousta kontrolloimaan uima-altaan imuroimista.

Minulta kysyttiin, mistä tiedän, että hän on työnjohtaja. Kyllä pomon tunnistaa, kun sellaisen näkee.




Maailman tolkuimpia työihmisiä on sinihousuinen vanhempi mies, jota katsellessani jään heikohkon hartauden valtaan. Ei liene hänellä työnmitoitusta, kiintiötä tai urakkapalkkaa. Persoona työskentelee iltaisin ja viikonloppuisin tarttuen pihan kasveihin ja pudonneisiin palmunoksiin paljain käsin.

Hämmästyen huomasin, kun pimeässä kyliltä palasin, että hänpä vielä lajitteli kuivuneita palmunoksia jätepisteellä.

Valokuvatessani pihalla työn sankari kutsui minut respaan ja ojensi pinon postikortteja. Niihin oli kuvattu hotelli sen loistonsa päivinä.

Kommersiaalia

Kohteessani on hyvät ostosmahdollisuudet sellaisesta pitävälle naisihmiselle eli löytöjä ei tarvitse lähteä hakemaan pääkaupunkiin asti. Yhtä isoa ostoskeskusta ei ole, kuten alussa oletin ja etsin, vaan muutamien myymälöiden keskuskokonaisuuksia on pystytetty lähes kaikkialle.

Tammikuu olikin täällä 70 prosentin alennuksien kuukausi. Se sujui osaltani normaalisti: ei hullaantuen, olenhan oppinut itsehillintää ja osaan laskea käsistäni "ihan kivannäköiset".
Toki olen löytänytkin. 



Matkavinkeissä mainitaan Commercial Center Del Duque, luksusostoskeskus. Pidin ajatusta oikeasti rikkaiden shoppailupaikasta pirullisen kiehtovana tutkimusmatkana. Paikka oli ollut listallani alusta asti.


Bussiajelu maksaa 1,40 euroa. Tarvittiin tunti odottelua, yksi torppaus liian täydestä bussista, yksi virheellinen yritys, huokailua lippuluukulla kuskien ohjeista (jotka olivat oikein), että pääsin istumaan.



Jäin pois yhden pysäkin liian myöhään, kävelin jyrkän ylämäen ja näin kukkia tammikuussa. Täällä on siis talvi, paikalliset pitävät talvisaappaitakin.

Näin myös sen saman kirkontornin, jonka olin havainnut aiemmin matkalla kalastajakylään. Tänään se piti päästä kuvaamaan.

Risteyksessä kohtasin ristiriitaisuutta: oikealle vai suoraan?

Perillä havahduin kaupallisuuden hillittyyn charmiin. Erikoista: ei kiljumisia, ei tyrkyttämistä, ei kuulutuksia. Ei repivää jumputusta. Tunnelma oli  rauhallinen ja seesteinen. Liekö syynä sitten tyyliseikat, kulttuurierot, Espanjan lama, työttömyys vai kellonaika.

Mutta kovaäänisistä kuului tuttu valittava ääni:

"Oh, once in my life let me get what I want, Lord knows it would be the first time."

Morriseyn tuska oli tällä kertaa valjastettu kaupallisiin myynninedistämistarkoituksiin.








Eräistä bikineistä pyydettiin 499 euroa, hinnasta olisi toki saanut 50 prosenttia pois. Ihastuin yhteen turkoosiin puuvillamekkoon, jonka hintaa (300 euroa ja jotakin päälle) ei tietenkään mainittu ikkunassa. Liikkeessä minut yritettiin vakuuttaa sellaisilla argumenteilla kuin italialaisuus, kankaan laadukkuus, yksilöllisyys ja eri värit.



Yhtään ravintolaketjua ei kauppakeskuksessa ollut, vain yksi ruokapaikka herkkutiskillä. Mutta koska elämää on katsottava myös eteenpäin eikä elettävä vain siinä hetkessä, valitsin eväät Hiperdino-valintamyymälästä. Sekin oli niin hienostunut kuin alan firma vain voi olla.
Ruokailin kadulla.




Uimaranta Playa del Duque'ta nimitetään tietysti luksusuimarannaksi. Ulospäin se näyttää normaalilta rannalta, mutta poikkeaa tunnelmaltaan muista ympäristön rannoista: meren tuoksu on voimakkaampi, kauppiaita ei ole, kävelyjen rytmi on rauhallisempi. Hiekka on kuulemma tuotu Saharasta.
Katse kohtaa vanhaa, entisöityä rakennuskantaa ja linnoja.




Uimarannan katveessakin on muutama merkkiputiikki.



Tarjolla olisi ollut vielä kaksi ostoskeskusta, joista valitsin toisen pelkistä ulkonäkösyistä. Kutsuva sisääntulo ja mikä basaarisokkelo sisältään löytyikään.



Liikkeiden edustoilla leijui hyviä tuoksuja, parfyymeja ja samantyyppisiä suitsukkeita kuin meillä jo kadonneissa Intian basaareissa. Kohtasin myös tiloja, joista en heti tiennyt, mitä ne olivat. Mutta kaunista, kaunista oli. Niin voi tuskin sanoa yhdestäkään suomalaisesta kauppakeskuksesta, jotka suunnitellaan arasti näyttämään varman päälle samanlaisilta.

Keskellä oli artesaanien alue. Siellä en havainnut näkyvää toimintaa, mutta sahan äänen kuulin.








Muutkin vaikuttivat hämmentyneiltä, huomasin istuskellessani tuoleilla, joita oli jätetty avoimille, koristeellisille aukioille.
Etukäteen olin kuullut, että alueen vallitsevin kieli olisi venäjä, mutta kyllä se minun korviini oli italia.



Matkalla takaisin bussipysäkille muistin kirkontornin. Se näkyi, mutta matkalla sinne näytti aina olevan jokin este: portti, aita, portinvartija. Pysähdyin yhden luo, joka oli pukeutunut kansallispuvuntyyppiseen. Kysyin miten voisin päästä kirkolle vai oliko tämä linnamainen alue yksityisomistuksessa.

"Kyllä, tämä on yksityisaluetta, koska tämä on hotellialuetta. Tiedän mitä tarkoitat, mutta se ei ole kirkko, vaan kellotorni. Ei, sinne ei päästetä ulkopuolisia, koska tämä on yksityisaluetta. Vain hotellin asukkaat voivat tulla tänne. Olen pahoillani. Hyvää päivän jatkoa."

Kuvasin tornin sitten aidan raosta.


 

Mielenmuutos

"Kolme neljäsosaa ihmisen elämästä menee naurettavana olemiseen."
Alina Fernández

Olin siis lujasti sitä mieltä, että matkoilla ei lueta, vaan suuntaudutaan ympäristöön, sen havainnointiin ja kokemiseen.

Matkoilla rajasin lukemisen enimmäkseen ajankohtiin ennen nukkumaanmenoa. Ehkä myös ajanviettoon rannalla ja pihan uima-altaalla, jos aikaa jää, sillä molemmissa se hulahtaa vettä katsellessa.
Varsinkin meren tuijottelu on lempihommaani: se tyhjentää pään tarpeellisesta ja turhasta.

Ensimmäisinä päivinä kuljeskellessani löysin nurkiltani kyltin, jossa ilmoitettiin kirjastosta. Ilman muuta heti tutustumaan tähän käytettyjen kirjojen kauppaan.

Koska karttelen tavaran omistamista, en yleensä harrasta alan liikkeitä. Harrastan kirjastoja, viime aikoina myös vähäisesti kirjakauppoja. 

Täällä kulmakuntani divarin italialainen henkilökunta jo tunnistaa minut, neiti tiskin takana hymyilee iloisesti.



Systeeminsä on että jos ostan kirjan ja vien sen takaisin kauppaan, saan seuraavan ostamani kirjan puoleen hintaan, mikäli valitsen samasta hintaryhmästä. Liikkeessä myös ostetaan kirjoja ja niistä maksetaan 15 senttiä kappaleelta. Kaksi omani olen sinne myynyt.





Tähän mennessä ostettua lähes kuukaudessa: Miika Nousiaisen Metsäjätti, jonka lopetin muutamaa päivää ennen kuin Rautaruukin uutisoitiin siirtyneen ruotsalaisille;
lempidekkaristini Mari Jungstedtin Aamun hämärissä, jossa murhaajan sukupuoli ei yllättänyt taaskaan, mutta kokonaisuus oli inhimillisempi ja dramaattisempi kuin osasin odottaa. Sitä en myy takaisin kauppaan, vaan lahjoitin sen vierailevalle ja kovasti lukevalle kummitädilleni (ehkä vähän vaihtokauppanikin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä).

Parhaillaan on menossa Alina Fernándezin Lähtö - Fidel Castron tyttären tarina. Pidän siitä kovasti, koska tyyli on samanlainen kuin ihailemillani etelä-amerikkalaisilla kirjailijoilla: runsas, runollinen ja tosikin tuodaan eteen paljolla mielikuvituksella. Kirja on myös vahvistanut käsityksiäni: diktatuurin elkeet ja vallanhalu inhimillisen elämän kaikilla tasoilla näyttäytyvät samankaltaisina joka systeemissä. Se on tähän mennessä myös kallein ostokseni (5 euroa). Epäinhimillistä tarinaa on jäljellä muutaman maatamenon verran.




Kaupan hyllyssä minua vielä odottaisi ainakin Teuvo Pakkala, jota en ole lukenut sitten lukion. Kahta Nälkäpeliä harkitsen, olen vähän ennakkoluuloinen nuortenkirjallisuudessa. Seitsemän Veljestäkin on.

Luen vain suomeksi, sillä kirjallisuus on minulle myös väline kehittää äidinkielen taitojani ja kirjoittamistani. Lisäksi vaadin paljon ymmärtämiseltä, nyansseilta, merkityksiltä. Niitä en saa samalla tavoin irti vieraskielisestä tekstistä.

Mutta jos suomenkieliset kirjat eivät kaupassa vaihdu, jää nähtäväksi pitääkö pyörtää tämäkin päätös.

En myöskään tilaa tai osta lehtiä, Suomessa. Mutta täällä maksoin Helsingin Sanomien sunnuntainumerosta kiltisti ja kiihkoissani sen 1,50 euroa Suomen-hintaa enemmän.

Lupaan, että en ota jokaviikkoiseksi tavaksi, mutta lehtikioskin sijainti on tarkasti muistissani.