Venäjän viemää

Ihminen matkailee paljolti mielikuvien varassa, ainakin silloin, kun paikkoihin ensimmäisen kerran osuu. Ilmeisesti myös iskelmillä on vaikutuksensa näihin outoihin oletuksiin.

Monrepos-puistossa kävin seuraavana päivänä Annikki Tähden kuoleman uutisoinnnista. Paikka oli kieltämättä jonkinlainen yllätys, vaikka Tähden laulussa vihjataankin nimenomaan muistoista.




En niinkään yllättynyt rakennusten huonosta kunnosta, sillä olen ymmärtänyt, että tarunhohtoisesta paikasta lauletaan. Nehän yleensä ovat parhaat päivänsä nähneet.

Sen sijaan juutuin käsitteisiin.

Puistokäsitykset ovat ilmeisesti monet. Itselleni puistot ovat tärkeitä kaupunkiluontoalueita. Miellän ne geometrisen täsmällisesti suunnitelluiksi ja hallituiksi kukkaisiksi alueiksi kaupunkien keskustoissa leveiden bulevardien varrella.

Mutta Monrepos'pa koostuikin metsästä. Matkailu voi siis avartaa.

Monrepos'n ulkoalueita huollettiin ja pidettiin kunnossa koko sen muutaman tunnin, kun ryhmäni kanssa tepastelin metsikön siimeksessä. Ympäristö on rehevän vihreää, ja näkymä sai kaihoisasti spekuloimaan millaista puistossa olisikaan, jos rakennuskantakin pääsisi vielä joku päivä entiseen loistoonsa.

Taloista kun tajusi, että ne ovat aiemmin palvelleet komeina puurakennuksina.

Muinainen kirjasto Monrepos'sa

Kuumana päivänä Monrepos'n rannalla uimapuvun poisjääminen matkapuvustosta harmitti. Ja hyttysiä oli paljon, mutta oudosti niiden puremat eivät kehittyneet kutiseviksi paukamiksi asti.




Jos Viipurin loiston päivät ovatkin historiaa, sitä on myös sen legendaarinen levottomuus. Reissuni kahdella Viipurin-käynnillä en havainnut ensimmäistäkään merkkiä sen paljon puhutusta turvattomuudesta, en illalla enkä päivällä.

Mutta mikäli dekadentti maisema ja rappioromantiikka katukuvassa kiinnostavat, suosittelen kaupunkia.





 

Aamutori paluumatkalla vaikutti jopa unettavan rauhalliselta.



Kannatin paikallista käsityöläisyyttä ja ostin torikauppiaalta kaupunkiaiheisen pellavakassin. Tämä rauhoitti omatuntoa, sillä venäläiset eläkeläiset elävät köyhyydessä. Heidän keskimääräinen kuukausitulonsa on 200 euroa.




Siis Venäjä. Kävin ensimmäistä kertaa, ja pelkkä vieraiden kirjainten läsnäolo katukuvassa tekee kaupungista erityisenoloisen.

Niinkin yleistetään, että varsinkin taideväki rakastaa Venäjää ja venäjää, erityisesti Pietaria: siellä korostuvat kulttuuri ja taide, Moskovassa talous.

Pietarissa on esimerkiksi 100 teatteria (ja 400 siltaa). Dostojevski-päivää vietettiin meidän siellä ollessamme kaduilla näyttävästi, kuulemma. Mihailovski-teatterissa kesäkuun lopun torstai-iltana sali oli väkeä sakeanaan, tosin turistimassat saattavat vaikuttaa tilanteeseen. Ja balettiahan voi seurata ilman kielitaitoakin.

Eremitaasi taasen oli tuhannen täysi, minulla vatsatauti ja päivä kuuma. Naulakko oli tukossa, mutta vessat kunnossa (kuten kaupungissa kaikkialla muutenkin). Etukäteen hankittujen pääsylippujen ansioista etenimme sisälle nopeasti.




Välttämättä en usko ajatukseen pakollisista käyntikohteista, mutta kyllä maailman suurin museo myös minulle on sellainen; liittyyhän Eremitaasiin samanlaista mielikuvien hohdokkuutta kuin Monrepos'hinkin.



On myös hurjaa, mihin somen jakamiskulttuuri ja "minä kävin täällä" -todistelu voi johtaa. Itse en tapausta nähnyt, mutta kuulin kuinka museokävijä olisi lyönyt opasta vatsaan, kun ei saanut mennä tarpeeksi lähelle kuvaamaan Rembrandtin taulua. Suomalaisia sen sijaan piti moneen kertaan kehottaa lähestymään maalausta.
















Eremitaasia seurannut päivä oli henkilökohtaisesti helpompi. Satoi, oli viileää ja varsinkin Tsarskoje Selon Pavlosvskin palatsissa oli Eremitaasia huomattavasti viileämpää ja väljempää.




Suosittelen Pavlovskin palatsia myös ihmismassojen puuttumisen näkökulmasta. Paikkaa ei kuulemma juurikaan markkinoida ja se on noin tunnin ajomatkan päässä Pietarin keskustan huiskeista. Pavlovskia ympäröivä puistoalue on myös hurmaava, hiljainen, hallittu ja kaunis.
Juuri sellainen, jollaiseksi unelmieni puiston ajattelenkin.

Olen tyytyväinen, että mukanamme matkalla kulkivat paikalliset, perusteelliset, huumorintajuiset oppaat hauskoine anekdootteineen, esimerkiksi Pietarin-oppaamme oli tulkannut Putinille tämän vaikuttaessa Pietarin apulaiskaupunginjohtajana.

Muuten Pietarin-käyntini Oulu-opiston venäjän ryhmän kanssa keskittyi ns. virallisiin kohteisiin, palatseihin ja museoihin. Kadut, Nevan rannat ja korttelien yllätykset jäivät kävelemättä.
Mutta bussin ikkunasta bongasin paikat, joihin seuraavalla kerralla suuntaan.

Pietarista tulikin minulle heittämällä ykköskaupunkikohde: kulahtanut, kaunis, ikäänsä peittelemätön äiti-Venäjän tytär, joka häpeilemättömästi esittelee hurjan historiansa kerrostumat tsaareista kommunisteihin.

Kun perusasiat näin ovat kunnossa ja nähty, ensi kerralla on muhevan pietarilaisen katuelämän vuoro.

Tunnelmia ja tunteita Tukholmasta

Olin aina luullut, että nimi kirjoitetaan Stickan Andersson. Djurgårdenissa selvisi, että Abban manageri onkin allekirjoittanut papereita nimellä Stikkan Anderson.





ABBA the Museum on yksi hauskimmista ja elämyksellisimmistä museoista missä olen käynyt, olenhan aikakauteni tuote. Jonkin verran kulahtaneisuutta olin havaitsevinani yleisilmeessä ja toimimattomuuksia yleisissä tiloissa, mutta sellainenhan 70-luku oli: vähän kulunut ja haalea.



Kokemus peittosi kuitenkin alleen kaikki pienet epätäydellisyydet. Sillä se musiikki! Kävin kolmesti katsomassa Jonas Åkerlundin lyhytfilmin, jonka varoitettiin sisältävän voimakkaita ääniä ja kohtauksia. Varoittelu hieman hymyilytti: enemmänkin se herätti voimakkaita tunteita, sillä muutamat uskaltautuivat jopa varovasti tanssahtelemaan huoneessa.

Jokaiselle abbalaiselle oli oma "mökkinsä".

Esillä oli Björn Ulvaeuksen auto Hootenanny Singers -ajoilta,
jolla hän ajoi kohtalokkaaseen
ensikohtaamiseen Benny Anderssonin kanssa.

Opasteita oli kaupungissa muutenkin riittävästi jopa kaltaiselleni tarkalle opastefriikille. Paitsi Gamla stanin metroasemalla (kuva alla), josta lähdin väärään suuntaan etemään pitkin pitkää rautatiesiltaa. Tukholmalaiset kuitenkin neuvovat ja auttavat mielellään, se tuli selväksi näinkin lyhyellä käynnillä.




Kävellessäni sateessa Fotografiskaan mietin, että liittyneekö opastamiskulttuuri jotenkin myös edistykselliseen pohjoismaiseen demokratiaan. 

Fotografiskan pihalta

Södermalmilta Greta Garbon puistossa

Kaikki myös kohteessa toimi, mikä on tärkeä mittari matkani onnistumiselle. Ensimmäisen kerran hotellihuoneessa ei tarvinnut räplätä valokatkaisijoita ihmeissään. Televisioon ilmestyi kuva kummemmin hakematta. Suihkun sain toimimaan minuuttien ihmettelyn jälkeen.

Ja siis se hotelli, Hotel with Urban Deli.  Kohtuullisen uusi paikka sijaitsee maan alla Sveavägenillä Hötorgetin metroaseman vieressä. Palmen muistolaatto on kadussa lähes välittömästi hotellin sisäänkäynnin edessä.

Metroaseman uloskäynti hotellin suuntaan

Hotellin hieman humoristinen markkinointikeino on vedota siihen, ettei huoneisiin paista aurinko häiritsevästi. Lisäksi vedotaan hyvään äänieristykseen. Molemmat mainoslauseet tehosivat varaushetkellä, vaikka vaihtoehtonani olisi ollut myös hotelli Abba-museon yhteydessä.

Markkinointi piti kutinsa; huone sopikin parhaiten nukkumiseen, sillä sen täytti lähes kokonaan vuode. 

Hotellin Älä häiritse -lappu. Sähköinen ilmoituskin oli käytössä.

Hotellin yhteydestä löytyi kauppahallityyppinen Urban Deli -myymälä, joka henki ekologisuutta ja kestävää elämäntapaa (vaikka kassalla olikin tarjolla Suomessa paheksuttuja pikkumuovipusseja). Kätevä paikka noutaa iltapalaa. Hotellin ravintola oli joka ilta aivan täysi ja aivan aiheesta.






Taksit kulkivat niin ikään luotettavasti. Minua oli tiedotettu kauhujutuilla kaupungin takseista: hintoja kun ei ole säännelty. Ne eivät kuitenkaan voi virallisilla takseilla olla mitä tahansa. Ydin on se, että hinta pitää kysyä ja sopia. Tietyt kohteet kuten keskusta - Arlanda on myös ilmoitettu taksin ikkunassa.

Käytin taksia yhden kerran eli paluumatkalla lentokentälle. Hinta sinne oli ns. fast pris eli kiinteä hinta, joka sovittiin tilatessa ja johon voi kuulemma luottaa "absolut". Arlandalle lähtiessä Stockholm Taxin kuski paitsi nosti laukun sisään ja availi ovet myös ilmoitti matkan hinnan. 

Kuljettaja ei myöskään puhunut mitään matkan aikana, mitä pidin erittäin hyvänä käytöksenä neljän aikaan aamulla.



Pohjoismaat sopii pohjoismaalaiselle ilman suuria yllätyksiä tai temppuiluja. Kuitenkin jos verrata pitää, ja ainahan pitää, nousee Kööpenhamina minulle kiehtovammaksi kohteeksi; enemmän erilainen, silti sopivasti samanlainen. Viihtymiseen ei vaikuttanut edes se, että sielläkin vierailin sentään sateisena ajankohtana. 

Eikä Helsinki tällä vilkaisulla mitenkään häviä Tukholmalle missään asiassa.
Vain Kungsträdgårdenin kirsikkapuut puuttuvat.

Toiveissa Tukholma, tuntematon ja Tatarstan

Haikeahko on vähän se hetki, kun lopulta tekee valinnan ja maksaa verkossa hotellihuoneen. Reissun parhaimmat hetket ovat jo ohi ennen kuin matka on alkanutkaan. Lisäksi mielessä käy epäilys, jos jossain toisaalla määränpäässä olisi olemassa täydellisempi hotellihuone.



Matkan suunnittelu, kohteen valinta, hotellihuoneiden katselu ja katunäkymien tiirailu Instant Street View'sta ovat ehdottomasti matkan parhaimmat hetket. Yksi elämäntehtävistäni on täydellisen hotellihuoneen löytäminen. Se tuskin tapahtuu tänä vuonna. Kohteita on sen verran paljon, että tyydyn keskivertoon (eikähän kallis toki välttämättä täydellinen olekaan).

Vähän on niitä reissuja, joista olisin selvinnyt hotellihuonetta vaihtamatta. Siksi matkalaukkua ei tyhjennetäkään kuin vasta toisena iltana. Matkailualallahan liikkuu legenda, jonka mukaan suomalaiset saavat huonoimmat huoneet. Legenda on kumottu. Vähän silti epäilen.



Täytän tänä vuonna 50 enkä ole vielä päättänyt juhlinko merkkipäivää jotenkin isosti vai lähimpien kanssa kahvitilaisuudessa tai käymällä syömässä esimerkiksi venäläisessä ravintolassa (miksi venäläisessä, se valaistunee lukijalle myöhemmin tässä kirjoituksessa).

Sen tiedän, että syyskuussa varsinaisena juhlapäivänä en ole Oulussa enkä Suomessa. Kohde on jo päätetty, mutta yritän olla paljastamatta sitä ennen perillepääsyä. Sen verran voin valaista, että siellä minua odottaa tuttu ja luotettava paikallisopas. 



Naapurimaiden pääkaupungit tänä vuonna joka tapauksessa tulevat jollain tasolla tutuiksi.

Keväällä lähden käymään Tukholmassa. Kokonaisuudesta puuttuvat enää Abba-museon liput. Se on yksi matkani pääkohteista. Toinen on Fotografiska.

Tukholmassa en ole käynyt sitten 2000-luvun alun ja silloinkin kummallisesti marraskuussa. Laivan hytti haisi oksennukselle, sitä piti vaihtaa. Jonkun kaupan hyllyjen välissä törmäsin kajaanilaiseen, sittemmin tukholmalaistuneeseen kokkiin. Muuta en muistakaan matkasta.

Opiskelen myös venäjää ja kesällä suuntaan opintoryhmäni kanssa Pietariin Viipurin kautta. Ohjelmassa on Pyöreää Tornia, illallista ja tanssiesitystä siellä sekä balettia Pietarissa. Vakiokohteiden lisäksi meidät on luvattu viedä läpi uusrikkaiden alueen.

Ja joo, olen jo tiiraillut Talvipalatsin ja Eremitaasin sekä Nevski Prospektille sijoittuvan hotellini katunäkymiä. Työkaveri lainasi kauniin kirjan kaupungista.

Lisäksi olen hekumoinut kohdetta Instagramissa seuraamalla useita venäläisiä ja Pietari-tilejä. Vastapainoksi olen saanut satoja venäläisiä, ja varsinkin tatarstanilaisia, seuraajia. Sattui muutenkin mukavasti niin, että eräs seuraamani suomalainen toimittaja viihtyykin juuri nyt Pietarissa. Instagram onkin minulle ennen kaikkea matkailutili. Sen perusteella haaveilen, teen päätöksiä tai vahvistan niitä.

Ajatukseni ovat jo myös ensi vuodessa. Ehkä jälleen Dubaissa ja tällä kertaa joko downtownissa tai Dubai Creekin alueella. Tai Teneriffalla ja siellä varsinkin La Palmalla tai pohjoisosan Garachicossa. 

Ensi vuodeksi mietin myös Tatarstania. Ainakin Instagram-kuvituksen mukaan se vaikuttaa vähän Venäjän Dubailta. Malttaisinko panostaa isosti vain yhteen kohteeseen? Se olisi sitten matkatoimiston järjestämä hankala yölento Kazaniin Volgan-risteilyineen.

Korkea, korkeampi, korkein: Dubai

Voi miksi en alkanut kulttuuriantropologiksi. Tai etnologiksi, folkloristiksikin.

Tällaista pyörittelin mielessäni Dubain Miracle Gardenissa, paikassa, missä kaikki on peitetty petunioihin: koristeet, rakennukset, lentokonekin.










 


Liisana ihmemaassa kukkain keskellä kuuntelin ralliautojen terävää ujellusta. Se tuli jostain läheltä, ehkä jostain paikkakunnan monista teemapuistoista.

 



Lillun Persianlahdessa, sen tiskinvedenhaaleassa vedessä. Toisella puolella jyskää ilmailuharrastuskeskuksen räyhäkkä diskomusiikki. Kauempaa kaikuu rukouskutsu. Uimarannalla päivystää kameli.

On perjantai-ilta, huono valinta saapua paikalle Global Villageen.



Pyhäpäivänä tunnelma pimeässä illassa on tiivis ja paluuliikenne hidas. Lisäksi yksi pääväylistä on suljettu. Taksimatka takaisin hotelliin maksaa tavallista kaksin verroin enemmän. Liikenne onkin kuulemma Dubain kaoottisimpia puolia. Työmatkoihin saa helposti päivässä kulumaan neljä tuntia. Asumisen arvokkuuden tähden työväki suosii naapuriemiraattia, Sharjahia.

Global Villagessa monikulttuurisuus on bisnestä. Rahalla puljaaminen ei kuitenkaan tunnu päällekäyvän röyhkeältä, räikeältä. Tinkimisellä ei yllättäen pääse edullisiin lopputuloksiin.





Ostettavaa eri maiden basaareissa on minulle kuitenkin enemmän kuin maailman suurimman ostokeskuksen Dubai Mallin luksusputiikeissa.




Dubai on monikulttuurinen oikeasti. Siellä asuu 200 eri kansallisuutta. Käyttökieli on englanti. Dubaihin tullaan yrittämään, tekemään uraa ja bisnestä. Sitten siirrytään muualle, ehkä sinne kotiin.

Suosittelen Dubaita esimerkiksi heille, jotka piirustuslevyjensä äärellä suunnittelevat korkeaa kaupunkirakentamista. Kaiken kiillon, ostoskeskusten, hotellien ja yritysten keskellä Dubai on myös yksi suuri työmaa. Ovathan dubailaiset arabimaailman eteläpohjalaisia: kaiken pitää olla korkeinta, suurinta, mahtavinta.

Veikkaus on, että tällä hetkellä maailman korkein rakennus Burj Khalifa ei ole viiden vuoden päästä enää mitään. Tilalle Dubaihin on tullut jotain isompaa ja komiampaa. Koska rakennusinsinöörin opintoni ovat vielä vähän vaiheessa, jäin miettimään, missä tulevat vastaan rakentamisen rajat, fyysiset ja materiaaliset. Tulevatko rahallisetkin?

Kulttuuri-sanan konservatiivisessa merkityksessä Dubai ei ole kulttuurikohde. Museo löytyy, ja siellä en käynyt, ja siinä vieressä vanha kaupunki, jonka soukeissa en viihtynyt vaan ahdistuin. Silti väitän että jos on kiinnostunut kulttuureista, Dubaissa kannattaa käydä. Kun vain malttaa määrittellä kulttuurimatkailun ja kulttuurin uudestaan.

Jos lomaltaan haluaa mahdollisimman vähän tarttumapintaa arjen asioihin, on Dubai oikea osoite. Palvelua tarjotaan suomalaiseen palvelukulttuuriin ja niukkaan palvelijoiden määrään tottuneelle liikaa.

Roskia ei näkynyt ollenkaan. Säännöistä pidettiin kiinni. Kahden viikon aikana en havainnut yhtään humalaista. Lentokentällä äärettömät ihmismassat organisointiin ja ohjailtiin rautaisen tehokkaasti.




Oppaani kertoi, että esimerkiksi vanhassa kaupungissa ostokset voi jättää odottamaan liikennevalojen juureen tai rannalla tavaransa ilman valvontaa. Varkaudesta seuraa pidätys ja maasta karkotus. Takaisin ei tarvitse tulla.




Paluulennolla oli 23 lasta, joista kahdeksan vauvoja. Turvallisuus on vetovoimaista. Matkailun ja liike-elämän ehdoilla on myös tehty myönnytyksiä omaan kulttuuriin. Kuitenkin heti koneesta astuessa turistille tiedotetaan mihin hän on tullut. Maailman suurimman lentokentän kaiuttimista kaikuu tervetulotoivotukseksi arabiankielinen rukouskutsu (oletan).

Odotin sitä lähtöputkessakin, mutta ei kuulunut.