Kirjavuosi 2025/27: Naapurissa laulaa natsi (mutta hän on yksi meistä)

Juli Zeh n Yli-ihmisiä (käännös Anne Kilpi) on hauska ja viihdyttävä, samalla terävä ja ironinen osuen sekä päähahmonsa että Berliinin-piirien suuntaan. Kirja oli vuonna 2021 Saksan myydyin kovakantinen romaani (näitä ilmeisesti luokitellaan myös kansimateriaalien mukaan).  

Zeh on Brandenburgin perustuslakituomioistuimen tuomari sekä huomioitu monin verroin Saksan mainittavilla kirjallisuuspalkinnoilla ja liittotasavallan ansioristillä. Ihmisten kesken -romaanistaan on tehty televisioelokuva (liittyy DDR:n perinnön perkaamiseen). Julkisuuden tietojen mukaan kovasti kommentoiva Zeh on myös vastustanut Saksan Ukraina-apua, ymmärtääkseni kolmannen maailmansodan pelossa. 

Ensitutustumiseni myötä olen mieltä, etteivät palkinnot ja kunnianosoitus ole ylimitoitettuja ollenkaan. Viihdyin oikeasti. 

Dora-hahmonsa tekee ajanhenkisen liikun ja muuttaa Berliinistä Brandenburgin maaseudulle Brackeniin, etätöihin. (Zeh itse asuu Brandenburgin maaseudulla.) Syy tähän on rasittavaksi muuttunut puoliso, joka elää hysteerisenä koronaeristystä. 

Illalla saattaa naapurin pihalta kuulua kielletty Horst-Wessel-Lied, jota Gootti eli kylänatsi vetää aatetoveriensa kanssa. Gootti myös omalla jyrkällä tavallaan auttaa Doraa uudessa arjessa, tosin pyytämättä ja hyvin yllättäen. 

Ihmiset ovat Brackenissa kulmikkaita, suoranuottisia ja yhteisöllisiä ilman suuria eleitä ja sujuvaa small talkia. Kaupunkilainen Dora joutuu hammastakin purren sisäistämään, että maalla on tultava toimeen minkä ja kenen tahansa kanssa pärjätäkseen. 

Kauhistuksensa naapurin aatemaailmaa kohtaan iskee Doraan jopa fyysisesti: hänelle nousevat usein inhotuksen vatsakuplat.

Onni ei aukea oravanpyörästä ulkopuolisella maalla vaan sielläkin kohdataan epidemiat, rasittavat tyypit, sairaudet ja talouskriisit. Perhesuhteet varsinkin Charitéssa työskentelevään aivokirurgi-isään nousevat myös hyvin keskeiseen osaan tässä lukuvuoteni tähän mennessä ehkä parhaimmassa kirjassa.

Sanasto kuvaa poliittiseen korrektiuteen pyrkivää nyky-Saksaa: rasismijähmetys ja rasismihalvaus eli reaktiot, kun joku ilmaisee vähänkään jotain rasismiksi tulkittavaa. 

Mitään mustavalkoista tai puolen valitsemisia Zeh ei kuitenkaan tyrkytä tai tarjoa, tietenkään. Ei sellainen kuulu hyvän kirjailijan hyviin tapoihin.

Sen sijaan hän tiivistää sanomansa kauniiseen, kylän ihmiset yhdistävään loppukohtaukseen, jossa polarisaatiota ei oikeasti ole olemassakaan. 

Kirjavuosi 2025/26,5: Taas sekavasti ja vauhdikkaasti naapurista

 "Me joudumme selviämään tässä oudossa, itsekkäässä, pelkurimaisessa Euroopassa. Samaan aikaan Venäjällä kylvetään perunaa."

 Nyt teen jotain sellaista mitä en ole tehnyt koskaan ennen, koska sellaistakin täytyy tehdä, mutta ennen kaikkea siksi, että en enää jaksa lukea tätä kirjaa ja haluan siitä eroon. 

 Siltikin, vaikka uskallankin tässä vaiheessa lukuvuotta väittää, että Suuri Gopnik - Merkintöjä kuolleesta ja elävästä Venäjästä on käännöskaunon tämän syksyn Tapauksia monien sekä koti- että vieraskielisten Venäjä-kirjojen joukossa. Sekava ja vetävä. 

 Rankka kuten Venäjäkin on, ja siksi tämä pitikin lukea nyt. Minä siis jätin kesken, mutta sanon sanasen, koska pääsin lähes 60 lukuprosenttiin yli 500-sivuisessa kirjassa. Paljon on rasittavuudessaan laskettava tyylilajin eli maagisen realismin osaksi. Viktor Jerofejeville kansakunta ja hallitsija ovat yhtä ja silloin hurvitellaan koirana ja juodaan kissashampanjaa.

 Jerofejev asuu Saksassa, missäpä muualla, ja viisas varotoimenpide se onkin kaltaiselleen valtaa ja vähän koko maatakin karnevalisoivalle sanataiteilijalle. 

 Liikkeelle lähdetään Ukrainasta missä henkilö, oletan, että Gopnik itse, pakotetaan sairaalassa pötkötellessään synnytysosastolle todistamaan pommituksen traagista seurausta. Nämä rivit avaavat sotaa ja pahuutta lähes yhtä paljaasti kuin dokumentti Mariupolin valtaamisesta. 

 Gopnikin voisi kääntää katuhuligaaniksi. Kieli on tarkoituksenmukaisen karkeaa, reippaasti haistatellaan, ja kerronta unenomaista, absurdia: siellähän Stalin synnyttää vessanpönttöön pientä toukkaa. 

  Kirja koostuu erilaisista tyylijaksoista, sekavimmista ja asiallisemmista ja niissä kirjailijamme pääsee niihin kuuluisin tärkeisiin pöytiin, joko mielikuvituksessaan tai todellisuudessa, kuten Macronin vastaanotolle Elysee-palatsin. Jerofejevin isä myös oli diplomaatti-kulttuurineuvonantaja, mikä takasi perheelle ahtaat asuinolot 1600-luvun palatsissa Pariisissa. 

 Venäjän absurdista meiningistä kertoo että kun isästä tuli Gromykon puhelinsoitolla ulkoasianministeriön virkamies, hänen piti luvata pitäytyä kanssakäymisestä ulkomaalaisten kanssa. Isä toimi myös Unescon varapääjohtajana. 

 Perhesuhteet ovat toki monimutkaiset, varsinkin kirjailijuutta vähättelevään äitiin ja huikentelevaiseen O-siskoon.   

 

 Gopnikista itsestään puhutaan vähemmän kuin luulin.  

 Se mikä minua venäläisessä nykykirjallisuudessa usein riepookin on useiden liian monien kuten satojen sivujen verran samoissa asioissa vellominen, tosin surkeudestakin tehdään jotenkin hupaisaa, ehkä se liittyy venäläiseen huumorikäsitykseen ja selviämiseen. 

 Kuitenkin jokainen ulostulo arkielämästä Venäjällä on joka tapauksessa tervetullut, sananvapauden ja jonkinasteisen realisminkin ja tiedonsaannin merkeissä. 

En tiedä kiinnostaako ketään enää ns. venäläinen todellisuus, mutta itse olen sen ehkä käsittänyt parhaiten elokuvasta Leviathan (tullut usein Teemalta) missä korruptio raatelee kansalaisen valaisten samalla ystävyyden ja perheen merkitystä noissa olosuhteissa.  

   Teoksen on kääntänyt Pauli Tapio. Iso työ, sekä sivumäärissä että sisältötyössä: Sutkisanteri, vallan mielistelijä, mistähän sanasta tällaiseen on päädytty, kiinnostavaa. 

 Ihmettelen, että kansallisuudet kirjoitettiin isoilla kirjaimilla ja myös väärin tyyliin Etelä-Afrikkalaiset. Eittämättä tyylikkäässä kokonaisuudessa tällainen virheellisyys ärsyttää.

 Mutta siis: laatuteos, jonka kyllä erottaa, ei takaa sitä, että sen jaksaisi lukea. Varsinkaan nyt, kun aikaa on aiempaa vähemmän.