Kirjavuosi 2025/26: Mitä nuorelle miehelle Prahassa tapahtui todella?

 "Typeriä ajatuksia on yllättävän helppo ajatella. Se onnistuu aivan kuin itsestään."

 Petri Tamminen on ollut luottokirjailijoitani vähäeleisyydessään, tarkkuudessaan ja hiljaisessa yllättävyydessään.  

 Pinnan alla tapahtuu kuten Tammisen asiaan yleensä kuuluu. Viisaus tipahtaa silmien eteen äkillisesti ja todellisuutta jäljitellen kuten sitaatissa yllä. 

 Nuori Petri-niminen henkilö kulkee Prahassa H:n luona, pääsee jopa tämän perheeseen, mutta ei siitä onnea synny. 

 Kuvitelkaa miten rakastunut hän on: lähtee elokuvistakin pois, jotta voi ajatella H:ta.

 

 Eletään esimerkiksi niissä Euroopan historian kohdissa, joissa Tšekkoslovakian ja DDR:n rajalla suoritetaan tylyhköt tarkastukset, jopa pelottavat sille, joka salakuljettaa antiikkiviulua Turkuun. Sitten luetaan Pispalassa lehdestä, miten Saksojen rajalla odotetaan sen avautumista. 

 Haikeus, suru, nuoruus ja naiset. Kuljetaan ristiin rastiin halki elämässä, viedään kuolleen äidin jäämistöä kirpputorille.  

 Oli kyllä harvinainen ratkaisu ja hieno oivallus liittää perinteiseen romaaniin mustavalkoiset valokuvat Prahasta ja hetken tilanteista siellä. Saarikosken asuinhuoneistossakin vieraillaan ja Kampan puiston laidalla asustellaan. 

 Vaikka niinhän se on, ettei sitten aikuisena se Prahakaan enää näytä samalta, kun sinne palaa pakottamaan vielä kerran nuoruuttaan. 

 Hetken muistot ovat ihmisen elämässä yksi väläys vain. 

 

Kirjavuosi 2025/25: Omaperäinen tulkinta syyttömän kansalaisen menneisyydenhallinnasta

 Birkenau tarkoittaa koivikkoa.

 Voiko elämää hallita, entä julkisuuskuvaa, jäniskoiraa, elämää, muita ihmisiä, tulevaisuutta tai vähemmän mairittelevaa menneisyyttä? Ihmisellä joka tapauksessa yritys on kova näihin kaikkiin, menestys vain tuppaa yleensä olemaan vähän huono. 

 Hans Frambach on onneton rivivirkahenkilö Menneisyydenhallintalaitoksen arkistossa, joka kuvailun perusteella voisi sijoittua Stasin entisiin hallintotiloihin Berliinissä. 

 Frambach kirjaa töikseen keskitysleireille joutuneiden kohtaloita: "Selvitys oleskelustani eri keskitysleireillä". Toistuvat rivit yksilöllisesti buustavat kollektiivisen syyllisyyden taakkaa.

 Teema on Saksalle tyypillinen eli holokaustin trauman käsittely, tässä lievästi sarkastisen taideromaanin keinoilla. Esineitä elollistetaan kuten puhelin laitetaan marmattamaan, ihmisvartaloa ja valtiota samaistetaan (läski ihminen on kuin Länsi-Saksa), tyylillisiä vaihteluja viljellään sekä kokeilevaa dialogia. 

 Koska arkistossa ollaan, viitteet on kirjattu asianmukaisen tarkasti eri teoksiin kuten musiikkikappaleisiin. Lukijalle, joka on orientoitunut ns. normaaliin kaunokirjallisuuteen, pitkät luettelot ovat raskaat. En ajattelijoiden viitteistä ja ajatuksista tämän kirjan olemukseen saanut kiinni, mutta iloisesti löysin uudelleen DAF-bändin hitin Der Mussolini.

 

 Päähenkilö Frambachilla on tarkka silmä, joka tarkkailee niin ihmisten ulkonäöt kuin kirkkomaalauksetkin dramaattisin, liioitelluin johtopäätöksin. Jos hän nimittääkin itseään harmaaksi hiireksi, on hän ajattelussaan värikäs. Suhde ympäristöön on neuroottinen.

 Potsdamer Platzin elokuvateattereilla hän tekee hienon havainnon hollywoodilaisuudesta: "meidän menneisyydestämme on tullut massayleisön makuun sopiva". Ja syyllisyydestä: kuten kukaan italialainen ei tunne syyllisyyttä antiikin Rooman aikaisista tapoista, ei kenenkään saksalaisen tarvitse kantaa vastuuta natsien teoista. 

"Se on ohi."

  Kaikesta ajoittaisesta dadasta ja tajunnanvirtaisesta tekstistä huolimatta kirja oli poikkeuksellinen lisä saksalaiseen menneisyyden käsittelyyn, jolle ei määrää ja loppua näy. 

 Yhdyn Euroopan Unionin kirjallisuuspalkinnon tälle vuonna 2010 myöntäneen raadin päätökseen. Palkinto oli ansaittu omaperäisen historian käsittelyn ja sanataiteellisesti rikkaan ilmaisunsa vuoksi. 

 Kirjan on suomentanut Raija Nylander.

Kirjavuosi 2025/24: Tillilihan makuista poliisielämää

 Kokemukseni oli lopulta se, että olenko alkanut vieraantua dekkarityylistä, jossa ilmaisu on pelkistettyä ja henkilöhahmot hyvin selkeitä. 

 Näin mieleeni tanssahteli Dancing Queen, joka sijoittuu 70-luvulle ja jonka näkökulma on kahdessa tukholmalaispoliisissa. 

 Karin on Ruotsin ensimmäisiä naispoliiseja, Agneta on hyllytetty kenttätyöstä kuulon alenemisen takia Länsi-Saksan lähetystön kaappausdraaman räjähdyksessä. Hän saa siirron avustavaksi arkistonhoitajaksi Tukholman poliisin keskusarkistoon työhön mistä hänellä ei ole mitään kokemusta.

 Asunnon tarpeessaan Agneta myös valehtelee itsensä talonmieheksi Östermalmille, pois suojatusta maalaiskodista. Suojaiselle elämälle olisi totta tosiaan tarvetta. Tuskin unohdan häirikön ilmestymistä. Se oli hienovarainen ja kohtelias. 

 

 Tukholman poliisilaitoksella ja sen ulkopuolella viljellään karkeaa ja sovinistista kieltä, joka kalskahtaa nykylukijalle. Toisaalta kollegoilla on mutkattomat, syvällisetkin suhteet. Tuli vähän mieleen Ohuella langalla. 

 On kuitenkin heti selvää, että joku syö systeemiä sisältä päin. Aineksia tässä olisikin ollut vaikka millaiseen yhteiskunnalliseen syväluotaukseen, mutta lopputulos jää toivottoman pinnalliseksi. Yllätykset ja kertakaikkisen töksähtävä loppu nostavat tämän tavanomaisen joukosta, hyvässä ja pahassa.

 Ryyppäämiset, oksentamiset ja kuukautiset sekä vaihdevuodet esiintyvät sellaisinaan melkein inhorealistisessa raamissa. Epätoivoista nordic noiria tämä ei ole, oliko sitä keksittykään vielä 70-luvulla? Silti kyse on pienen lapsen äidin huonosta elämänhallinnasta ja näin dekkariin yrittää liittyä sosiaalipoliittinen ulottuvuus.

 Ajan hengestä kertovat kirjoituskoneen kilahdus ja öljyn kova hinta, toki myös musiikki. Kirjan alussa Ingmar Bergman on juuri jättänyt Ruotsin. Loppupuolella Carl-Gustav ja Silvia menevät naimisiin. 

 Ja ruoka - kuka enää laittaa juustokuorrutteista kassleria? Tai tillilihaa.  

 Agnetan pikkutyttö Ingrid on kuvattu ihanan elävästi. Hänen reaktioistaan käy parhaiten ilmi millaista on elämä pelon vallassa - ja päiväkodissa, jossa ei viihdy. Että osaakin olla epäpätevää henkilökuntaa.

 Käännös: Anu Koivunen, kuva kirjoittajan ja peräisin Tukholman Abba-museosta.