Kirjavuosi 2025/30: Tunnettu, tuntematon pakolainen ja maailmankansalainen kärsi ja kirjoitti

Kulunut fraasi, mutta: jos on tänä vuonna "aikaa vain yhteen kirjaan", se voisi olla tämä. 

Yhtymäkohdat  toisen maailmansodan vuosista nykypäivään ovat selkeät: venepakolaisuus - vaikka kyse on tanakasta laivasta - ja pakolaisen - vaikka suhteellisen hyväosaisen - asemasta niin sanotussa suvaitsevaisessa Ruotsissa. Tuhon kuvailu, sodan kommentointi on kuin Ukrainaan kohdistuvasta hyökkäyssodasta. 

Sota on aina elämän menetys, mutta kuvitelkaapa, millainen se on ihmiselle, joka on viettänyt aidosti kosmopoliittia kaupunkielämää, tottunut rajattomaan vapauteen monessa mielessä. Tartto, Lontoo ja Helsinki olivat hänelle luontevia kotikaupunkeja ja sitten tosiaan Tukholma, josta ei kotia koskaan tullutkaan, vaan henkisestikin kylmä ja etäinen piilottelupaikka. 

Sota kuitenkin koskee kaikkia, ja näin kirjailija-runoilija Aino Kallaksestakin tuli varaton pakolainen Ruotsiin missä eli muitakin kymmeniätuhansia, karkotusta pelkääviä virolaispakolaisia. 

Kallaksen elämä oli hyvin dramaattinen ja onnettoman oloinen. Siihen kuului paitsi pakolaisuus ja vieraus Ruotsissa, suunnaton kaipuu kotimaahan Suomeen, köyhyys, onneton rakkaus, Ruotsista karkotuksen pelko, kirjailijapiirien ylenkatse sekä lastensa kuolemia. 

Paluu kotimaahan Suomeen ei ollut mahdollinen edes heti sodan päättymisen jälkeen. Stalinin seuraajaksi arveltu Andrei Ždanov oli asetettu liittoutuneiden valvontakomission johtoon Helsingissä ja Suomella oli palautussopimus Neuvostoliiton kanssa ainakin inkeriläisistä. Paradoksaalisen ironisesti Kallas myöhemmin osallistui kunniapaikalla kirjailijajuhliin juuri hotelli Tornissa. 

Venäläisten vahtivuoro Suomessa vaikutti myös kustantaja Otavaan. Kallaksen kirjoja ei oikein uskallettu tai haluttu julkaista tai hänen piti niitä kovin editoida. Kuitenkin oopperatekstistä tuli kiitosta Italiaa ja Britanniaa myöten ja lopulta ruhtinaallisesti apurahaakin. 

Kallaksen näytelmä Mare ja hänen poikansa oli joka tapauksessa ensimmäinen suomenkielinen ooppera Suomessa sotavuosien jälkeen. Tästä Kallas sai tiedon Tukholmaan. Isänsä olikin innokas fennomaani Julius Krohn ja Kallaksenkin suomenmielisyys pulpahtaa voimakkaasti pintaan läpi teoksen. Helsingin olympialaisia hän katseli suurta ylpeyttä tuntien.

Kallaksen ansioksi on mainittava sekin, että hän perusti Suomeen kirjailijoiden sananvapausjärjestö PENin vuonna -28. 

Stalinin kuolema vapautti henkistä- ja sisäpoliittista turvallisuusilmapiiriä. Vaikka Kallas sai hyvityksen, palkintoja ja huomiointeja kuten ihastelevan kritiikin kolmannelle Päiväkirjalleen nuorelta Jörn Donnerilta, hänen elämänsä oli loppuun asti tuskaisaa, etsivää ja hamuavaa.  

Suvi Ratinen on koonnut kirjan Kallaksen kirjeistä ja muista dokumenteista, myös ennen julkaisemattomista arkistoasiakirjoista. Lopputulos on monipuolinen ja kohdetta kunnioittava sekä rehellinen, oletan. Toimittaja onkin saanut kuulla ihmettelyä oliko Kallaskin pakolainen, mutta kuten alussa todettu, sota koskee kaikkia sen julman rattaan alle jääviä. 

Ratiselle soisi tästä avauksesta vähintään jonkun kirjallisuuspalkintoehdokkuuden, niin vahvasti hän saa Kallaksen elämään. Tekstissä kuuluvat dramaattinen ja tunteellinen äänensävy sekä ajoittainen tajunnanvirta. Ihastustani vain hieman hälventävät muutamat kirjoitusvirheet. 

 

Kirjavuosi 2025/29: Baijerilainen erakko kohtaa ikäviä ihmisiä ja sodan raa'an uhan

Tili- ja lainaustoimiston arvostettu asiantuntija Izak Fasch on kolmikymppinen, 1900-luvun alun baijerilainen erakko, joka ei välitä mistään, jota ei kiinnosta mikään ja joka suorastaan karttelee ja halveksii ihmisiä. 

Häntä eivät hetkauta sen enempää Balkanin pahaenteiset tapahtumat kuin asumansa sedän perintötalokaan. Ainoa mikä saa Izakin vähän suunniltaan on hoitamattoman takapihan outo kuoppa.

Henkisen kylmyyden syyt paljastuvat traumaattiseksi perhetarinaksi. 

Vaikka kuinka yrittäisi, elävältä elämältä ei voi kieltäytyä sen sinnikkäinkään vihaaja. Työmatkalla Berliiniin Izak kokee kuolemaa, syntiä, valheita ja pettymyksiä sekä tuhoisan rakastumisen eli kaikkea ja enemmän kuin koko siihenastisen elämänsä aikana.   

Izakin tielle ilmestyy myös usein huutamaan viiksekäs ja erittäin epämiellyttävä taidemaalari. Myöhemmin tyyppi asettaa itsensä maailman pimeän historian keskeiseksi tekijäksi.

Joel Elstelä tuo aikakauden yhteiskunnan kovan ilmapiirin tähän hetkeen. Izakin tapaamat ihmiset ovat lähes kaikki häikäilemättömiä, jopa vaarallisia.

Tunnelmassa on Saksan keisari Vilhelm II:n aikaan sopivaa mahtipontisuutta ja yhteiskunnan hierarkkisuutta: lapsi, johon kenraalin auto törmää, kumartelee saamaansa hyvitysseteliä. Jutut Saksan siirtomaaherruudesta Afrikassa ovat hyytävää tarinointia. 

Antisemitismin nousu näkyy myös keisarin kiihkeissä puheissa. Sikojen teurastus ilmalaivasta Tempelhofin kentän yllä ennakoi tulevia tapahtumia Euroopassa.

Aika onkin ilahduttavan ihanteellinen sadistiselle kenraalimajurille, joka yllättäen hallitsee myös Izakin traagista perhetaustaa.

Henkilö- ja tilannekuvaukset ovat hyvinkin lihallisia ja iholle tunkevia jopa niin, ettei kaikkea jaksa sulattaa. Mieletön sanavarasto. Pieninkin yksityiskohta valaistaan pikkutarkasti keisarin viiksikarvojen teennäisyyttä myöten. Izakin jatkuvan sisäisen puheen ansiosta lukijaa pidetään hänen voimakkaissa tunteissaan mukana. 

Izakia voi lukea dekkarinakin, sen verran jännitystä ja uhkaa tilanteissa on. Izakia myös ehdoteltiin tämän vuoden Runeberg-palkinnon saajaksi (voittaja oli Pirkko Saision Suliko). 

Teatteritaustainen Elstelä laittaa kuuman syksyn 1913 eloon sekä kuvailevan että konkreettisen verevästi. Mika Waltarin lapsenlapselle tällainen kyky lie luontevaa verenperintöä. Ihmiskuva on pääosin raaka ja lohduton. 

Suosittelen tätä, muuten, myös mäyräkoirien ystäville, mutta tietyin varauksin.

Kirjavuosi 2025/28: Italialainen suku murjastelee fasismin varjoissa

Jos joku on joskus luullut romanttisia italialaisesta sosiaalisuudesta, sukujen erityisestä lämminsydämisyydestä tai ihaillut yhteisöllistä la famiglia italianaa, Natalia Ginzburg poistaa haavekuvat tehokkaasti omaelämäkerrallisessa teoksessaan.

Jos joku on ajatellut sikäläistä perhe-elämää äänekkääksi, on tyystin oikeassa. 

Kirja ilmestyi 1963 ja palkittiin Italian mainittavimmalla kirjallisuuspalkinto Premio Stregalla. Teoksen alkuperäinen nimi Lessico famigliare (Perhesanasto) ilmentää miten tarinat ja kieli pitävät Palermosta Torinoon päätyneen perheen yhtenäisenä, kun eletään fasismin vuosia.

Ginzburg kirjoittaa omasta elämästään raporttimaisesti. Dramaattisetkin tapahtumat näyttäytyvät samantasoisina kuin arkinen kohtaaminen rappukäytävässä. Sotavuodet käsitellään voihkimatta ilmeisiä menetyksiä. Paino on persoonissa. 

Beppino-isänsä on ihmisanatomian professori sekä sytologian ja histologian tutkija. Hän edustaa fyysistä spartalaisuutta, hakkaa ruokailussa pöytää ja harrastaa ennen kaikkea ankaran alkeellisia vuoristokiipeilyreissuja. Tämä tiedemies myös siekailematta nimittelee muita ihmisiä pöljiksi ja typeryksiksi ja syyttää herkästi perheenjäseniä murjastelusta. Se voi tarkoittaa mitä tahansa hänen näkökulmastaan turhaa tekemistä. Käännös, mikä lie murjastelu alkukielellä, osoittaa Elina Melanderin taitavuuden. 

Kaikesta raivokkuudestaan huolimatta Beppino on antifasisti, joita tuon ajan Italiassa alkaa olla aika vähän. 

Tunnelmaa nostavat humoristisuus ja sutkauttelut. Lapset kirjoittavat hauskoja runoja ja äiti hoilottaa omia säkeitään, myös oopperaa kuten Lohengrinia. 

Suku on keskeinen ja heidän kuvailujaan suihkii tarinassa taajaan. Kulttuurinen risteys on erityinen: isä oli aškenasijuutalainen ja äiti katolilainen. Ihan kiinnostava lähtökohta Mussolinin maassa... Beppino-isän serkku oli Mussolinin elämäkertakirjuri, mutta se ei pelastanut perheen miehiä vankilareissuilta.

Perhepiiriin liittyy avioliiton kautta myös erään kuuluisan kirjoituskonetehtailijan poika.

Huomionarvoista kuitenkin on, minkä ymmärsin vasta loppupuolella, miten vähän Ginzburg kirjoittaa itsestään. Oman elämän tapahtumat, isotkin, ohitetaan maininnalla, ja katse on koko ajan muissa. 

Ginzburg kuitenkin hienovaraisesti viittaa kirjailijan uransa alkuun ja hänelle läheiseen kustantamo Giulio Einaudi editoreen, joka edelleen toimii Italian yhtenä suurimmista kustantamoista.

Ginzburg oli Italian parlamentin jäsen kommunistisen puolueen edustajana vuosina 1983–1987. Arvelen, että Premio Strega -palkitulla teoksella oli italialaisille erityinen ajankuvan merkitys. Se ei ole poliittinen julistus, vaan fasismi näkyy eleettömänä, yksittäisten ihmisten ja yhden perheen arkisena todellisuuden kudelmana.