Kirjavuosi 2024 toi mukanaan yllätyksen

Tämän vuoden 2024 paras asia eli kirjapäiväkirja syntyi, kun mietin, miten saisin enemmän irti harvinaisesta joululahjastani itselleni eli kirjaostoksesta. 

Ajattelin muotoilla jotain lukemastani Instagramin Tarinoihin, mutta teinkin Instagram-päivityksen (muistaakseni) ja siitä ajatus laajeni facebook-albumiksi. Some on siis suuri asia myös kirjaharrastuksessa ja sen virkistämisessä. 

Kaunoa e-kirjoina

Luin tänä vuonna 45 kirjaa, 11 630 sivua. Suurin osa oli e-kirjoja. 

Jäin jälkeen tavoitteestani, joka oli 52 kirjaa. Vuosi on tässä kylläkin väärä ajan määre, sillä aloitin kirjavuoteni jo tapaninpäivänä ja päätän sen vuoden viimeisenä päivänä. Ensi vuonna pätee oikea kalenterivuosi. 

Luin myös muuta kuin tilastoitua, mutta periaatteeni on, että vähänkään tuttujen kirjailijoiden teoksista en kirjoita. Näkökulmani on myös lukemisessa, koska kirjoittaminen on ammattitaitoani mihin tarvitaan lukemista. Äänikirjoja en juurikaan kuuntele.

Lomalla ei lueta?

Vuoden yllätys ja uusi asia oli, että luin kaunokirjallisuutta (14) enemmän kuin dekkareita (10) ja vieläpä kaikkein eniten.  

Kaunokirjallisuus on pitkään ollut minulla lapsipuolen asemassa, mutta tämän vuoden saldo johtunee siitä, että e-kirjat olivat helposti saatavillani. Olin, kuten kirjoitin toisaalla, kuin lapsi karkkikaupassa eli myös hyvän kaunokirjallisuusvalikoiman äärellä jatkuvasti. Suurin osa siitä oli käännöskirjallisuutta. 

Lempilapseni tietokirjallisuus tuli kakkoseksi (13) ja yllättävän hyvin lukutottumuksiini nähden pärjäsi myös omaelämäkerran genre (5).

Viipurin Aalto-kirjasto. Kuva: Sirpa Tarkkinen

Antoisin lukukuukausi oli kesäkuu (4), koska sille sattui eniten parhaimpia teoksia. Vuoden loppua kohden lukutahti väheni, johon en tiedä syytä, mutta laatu parani. 

Määrällisesti eniten luin joulu-tammikuussa ja maaliskuussa (6 kirjaa/kuukausi), vähiten elokuussa (1), jolloin olin lomalla! Toisin sanoen en kuluta dekkareita kesäisin laiturilla, mutta eipä ole laituriakaan.

Maani: Suomi, Italia, Norja, Venäjä

Koen hienoista ylpeyttä, että jaksoin lukea loppuun Ruotsin maahanmuuttoviraston entisen johtajan Mikael Ribbenvik Cassarin paksun ruotsinkielisen kirjan Migration - genom mina ögon. Sääntöihini siis kuuluu, että kirjan saisi myös jättää kesken. Muutamia jäi.

Eniten maantieteellisesti luin kirjoja, jotka sijoittuivat Suomeen (7), toiseksi eniten Italiaan, Norjaan ja Venäjälle (3/maa). Luen paljolti maa edellä minkä huomaa esimerkiksi amerikkalaisuuden kirjallisuuden vähäisyydestä (1) enkä siitäkään edes pitänyt (Tess Gerritsen: Katso lähelle). 

Vuoden 2024 parhaimmat kirjani 

Vuoden 20 parhainta kirjaa ovat alla lukemisjärjestyksessä, mukana myös genret ja tapahtumapaikat siltä osin kuin paikka on oleellinen:

Jukka Viikilä: Suomalainen vuosi (tieto, Suomi)
Lea Ypi: Vapaa. Kuinka kasvoin vapaaksi maailman luhistuessa (kauno, Albania)
Antti Helin, Kati Häkkinen: Tuhansien hymyjen hotelli (kauno, Thaimaa)
Johanna Vehkoo: Autiopaikoilla - Tutkimusmatkoja tulevaisuuden raunioille (tieto)
Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin kahvi jäähtyy (kauno, Japani)
Jo Nesbo: Poliisi (dekkari, Norja)
Hannele Cantell: Sekunnit ennen kaatumista (omaelämäkerta)
Antonio Tabucchi: Kertoo Pereira (kauno, Portugali)
Sanaka Hiiragi: Unohdettujen muistojen valokuvaamo (kauno, Japani)
Guillaume Musso: Kirjailijoiden salattu elämä (dekkari, Ranska)
Stine Pilgaard: Metriä sekunnissa (kauno, Tanska)
Karin Fossum: Kuiskaaja (dekkari, Norja)
Tiina Laitila Kälvemark: Valon ja pimeän sonaatit (kauno, Suomi)
Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa (kauno, Norja)
Antti Tuomainen: Palavat kivet; Tappokeli (dekkari, Suomi)
Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa (kauno, Israel/Gaza)
Hanna Kuusela: Syytös - Muuan akateeminen komitragedia (tieto, Suomi)
Aleksei Navalnyi: Patriootti (omaelämäkerta, Venäjä).

Päähenkilö kirjailija Knut on Norjan vastine Mielensäpahoittajalle.

Vuoden paras teos:

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä (kauno, Valko-Venäjä). 

Kuten jopa hyvin lyhyellä matematiikalla huomataan, 45:stä kirjasta edes puolet ei päässyt laaturyhmään. 

Aidosti erottuu harva, mutta erottuvat todella erottuvat ja edukseen jo mainittu albanialainen Lea Ypi - henk.koht. kiinnostaa vapaiden sielujen selviytyminen diktatuureissa. Japanilaisten Toshikazu Kawaguchin ja Sanaka Hiiragin tarinat sisältävät reippaasti sekä mielikuvitusta että historiaa. 

Se, että hypetetty kirjallisuus ei välttämättä osu juuri minuun, ei yllättänyt. Lievä pettymys suosioonsa nähden oli Meri Valkaman DDR-taustainen rakkaus- ja henkilöhistoriakertomus Sinun, Margot. Vieläkin isompi pettymys oli lukuvuoden ensimmäinen, ja oikein siis omaksi ostettu, Satu Rämön Hildur. 

Entä sitten oma lajini eli runous? Huonosti meni, vain kaksi runoteosta osui menneelle vuodelle eivätkä nekään yltäneet listasijoitukseen.

Entä jatkossa?

Tämä kirjallisuudesta kirjoittaminen jatkuu, koska se on lempipuuhaani. 

Vuoden 2025 tavoitekirjojani ovat ainakin Markus Nummen Käräjät (kovasti kehuttu ja ihmetelty miksi se ei yltänyt Finlandia-ehdokkaaksi), Pirkko Saision Suliko ja "projektikirjaksi" Angela Merkelin sivumäärissä mitattuna suurteos Vapaus.

Kovasti kiinnostaa myös Instagram-kontaktini Hannu Mäkelän uusin teos Runouden ylistys, jossa näytöstää olevan myös komeat kannet! Muuten olen erittäin mielissäni kirjallisuuden ja kirjoittamisen näkymisestä visuaalisessa Instagramissa - nämä asiat voi sujuvasti yhdistää.

Tai sitten luen jotain aivan muuta. Mitä vähemmän pakkoja ja velvollisuuksia, sitä voimakkaampi motivaatio ja parempia lopputuloksia.

Määrällistä kirjatavoitetta en tälle vuodelle aseta. Myös sivu per päivä -raportoinnin jätän pois, koska se vääristää, esimerkiksi Aleksei Navalnyin kirjaa luin 2 kuukautta 4 muun kirjan ohella ja näin yhdenkin kirjan pitkäaikainen lukeminen vaikuttaisi koko vuoden laskettuun lukuaikaan harhaisesti.

Tilastointi kuitenkin jatkuu, koska tykkään sen tyyppisestä näpräämisestä ja systemaattisuudesta. Ja onhan se paljastavaa, yllättävääkin kuten tästä vuodesta huomataan.

Olen tyytyväinen, jos joku löytää tästä harrastuksestani itselleen mieluista luettavaa. Tämän(kin) vuoden puheenaiheeseen eli lukemisen vähyyteen sanoisin, että jokaisen pitäisi löytää oma tapansa lukea ja merkitys sille miksi lukea. 

Minulle se on tämä, luetusta kirjoittaminen ja ajatusten jakaminen. 

Kirjavuosi 2024/45: Eristysvanki, Oscar-voittaja Navalnyi ei luovuttanut: "Pimeys väistyy"

 "Kaikkivoipa rikossyndikaattini laajenee", totesi Aleksei Navalnyi vankilassa elämänsä ehtoossa, kun häntä vastaan taas nostettiin erikoisia syytteitä valtiota vastaan. 

Lausahdus on napakka osoitus oppositiopoliitikon kuivakasta ja itseironisestakin huumorista, jota isänmaanrakkauden, sisukkuuden ja resilienssin ohella napsahtelee hänen yli viisisataasivuisesta postuumista omaelämäkerrastaan.  

Muotisana resilienssiä ajattelin Patrioottia lukiessani usein. Kertaakaan Navalnyi ei, edes vankilassa, valita kärsimystä tai olosuhteitaan paitsi kiukustuu silloin, kun jalasta alkaa mennä tunto, selkäkivut ovat sietämättömät ja sairaalaan ei pääse ja sitten kun pääsee, ei siellä ainakaan parannu. 

Navalnyi piti itseään jopa sietämättömissä olosuhteissa etuoikeutettuna: hän sai kasapäin, säkeittäin kannustus- ja ihailijakirjeitä tiedostaen, että on valtava määrä mielipidevankeja tässä maailmassa, jotka eivät saa yhtään ja joita ei muista kukaan. 

Ainoa asia, jota hän selkeästi tuskitteli, oli lastensa syntymäpäivien viettäminen vankilassa: "Millaisen isän mallin annan lapsilleni?". 

Aleksei Navalnyi takana, edessä Ljudmila-äidin sylissä Oleg-veli ja oikealla Anatoli-isä.

Kirjan loppuosa on, luonnollisesti, Navalnyin raportointia vankilasta. 

Aluksi ensimmäisessä paikassa kaikki sujuu mainiosti, vartijoiden ja muiden vankitoverien kanssa hän tulee hyvin toimeen ja hänellä on isot ruokavarastot sellissään, yksinkertainen kokkailu sujuu. Kunnes terveys siis pettää ja loppua kohden olot kovenevat kovan kurin laitoksessa ja lähes jatkuvassa eristyksessä. 

Alkaa määrätietoinen miehen henkinen musertaminen mikä tuntuu lukijasta enteelliseltä, kun tiedämme mitä tapahtui. 

Kirjoittaja, mutta ei esiintyjä

Navalnyi avaa kirjassa koko elämänsä ja uransa kaaren alkaen lapsuudesta kasarmilla, sillä hänen isänsä oli armeijan palveluksessa. 

Myös perhe-elämänsä on väkevästi mukana, sillä uudenaikaisen valtiomieskäsityksensä mukaan myös poliitikon siviilielämän piti olla avointa. Lisäksi perhe oli Navalnyille erittäin tärkeä ja rakkauttaan vaimoonsa Julia Navalnajaan tunnustaa hän kirjassa liikuttavasti.

Navalnyi kutsui ihmisiä barrikadeille ja hämmästeli, kun valtavat kansanjoukot kokoontuivat hänen tilaisuuksiinsa ja asettuivat vaaraan. Navalnyille mielenosoitusten jälkeiset pidätykset olivat normi mikä ei tietenkään pidätellyt häntä.  

Sekin oli uutta ja ihmeellistä Venäjällä, että poliitikko vaivautui Jumalan hylkäämiin peräkyliin puhumaan aidosti kansan kanssa. 

Navalnyi myös jakaa jatkuvasti kiitosta paitsi perheelleen myös tukitiimilleen, työkavereilleen ja naisille, joiden hän uskoo hallitsevan vielä maailmaa. Erityisesti hän mainitsee Lilja Tsanytsevan, joka haluaa ja pääsee johtamaan Navalnyin toimistoa vaikeaan paikkaan, erityisen korruptoituneeseen Ufaan. 

Kun ajattelee Navalnyin karismaa, oli yllättävää, että hän inhosi esiintymisiä ja videointeja, niin luontevasti hän tiktokkaa ja vetää omaa tiistaiohjelmaansa YouTubessa katsoen jäänsinisillä silmillään suoraan kameraan. Asiaansa uskova sinnikäs mies meni laajasti mukavuusalueensa ulkopuolelle, koska isänmaan etu sitä vaati. 

Sen sijaan kirjoittamisesta Navalnyi piti ja hän olikin hyvä kirjoittaja. Patriootti sisältää paitsi päiväkirjaa, myös Navalnyin Instagram-päivityksiä vankilasta asianajajansa kautta ja hänen oikeudenpuheenvuorojaan, jotka ovat pitkiä, paatoksellisia ja puhuttelevia, kyseleviä ja suoria.  

"Harvat asiat ovat virkistävämpiä kuin kävely Jamalissa 6.30 aamulla. Ja miten ihana tuulonen puhaltaakaan pihaan betoniseinästä huolimatta. Vau!" 

En tajunnutkaan, ennen kuin kirjan päähenkilö sen itse sanoi, että hän oli aivan tavallinen ihminen ja juristi, joka ilman mainittavaa maallista omaisuutta ja oligarkkikytköksiä kokosi kansanliikkeen ja Korruptionvastaisen säätiön sekä kehitti älykkään äänestämisen, joka ymmärtääkseni tarkoittaa samaa kuin meillä äänien keskittäminen. 

Navalnyi palasi Venäjälle Saksasta sairaalasta myrkytyksen jälkeen, koska hän rakasti Venäjää. 

Hän ei ainoastaan halunnut, että Venäjä on hyvä, oikeudenmukainen maa, hän halusi, että Venäjä olisi myös onnellinen maa. Hän uskoi, että pimeys poistuu.

Ukrainan sotaa Navalnyi vastusti ja ennusti, että Venäjä syöksee Ukrainan takaisin pysähtyneisyyteen.

Saharovin näköinen mies kuvitteli pahimman

Navalnyi sai vankeusaikanaan Oscar-palkinnon vuonna 2022 dokumentista Navalnyi, josta speksit hän lähetti ilman muuta dokumentin tekijöille, sekä Saharov-ihmisoikeuspalkinnon. Koska Navalnyin huumori oli omaa luokkaansa, hän toteaa olevansa vankilan karvalakkeineen vähän Saharovin näköinenkin. 

Navalnyi eli viimeiset aikansa vankilassa eristyssellissä terroristiksi luokiteltuna, psykopaatin naapurina, joka piti helvetillistä meteliä yötä päivää (tästä on tehty Suomessa teatteriesitys). Navalnyi pärjäsi äärimmäisissä olosuhteissa muun muassa omanlaisellaan positiivisuudellaan ja yrittäen harjoittaa meditaatiota, keskittymällä kuluvaan hetkeen peltipenkillä. 

Hänen positiivisuutensa ei ollut toksista laatua. Hän ei kuvitellut parhainta mahdollista skenaariota vaan pahimman eli sen, että hän kuolee vankilaan. 

Samaan ajattelutapaan kuului sen tiedostaminen, että diktatuurit ovat poikkeuksellisen sitkeitä, jotkut niistä näyttävät jopa ikuisilta. 

Mutta omaksi tehtäväkseen Navalnyi, kommunistisen Neuvostoliiton lapsi, lopulta määritteli "Jumalan ja hänen vanhurskautensa etsimisen".

Patriootin on suomentanut englannista Kyösti Karvonen. 

Aleksei Anatoljevitš Navalnyi (s. 4. kesäkuuta 1976 Butyn, Moskovan alue, Neuvostoliitto - k. 16. helmikuuta 2024 Harp, Jamalin Nenetsia, Venäjä) 

Haikaran surulliset siivet Valko-Venäjän yllä

Maailma on niin keskittynyt, ja aiheesta, Ukrainaan ja Gazaan, että Valko-Venäjän diktatuuri lähellämme on jäänyt vähemmille otsikoille.

Muistelen miten Vilnasta olisi päässyt Minskiin, siellä käyneiden mukaan kuulemma todella siistiin kaupunkiin, junalla helposti, ilman viisumihässäköitä. Kukapa sinne enää lähtee.

Vielä vähemmän julkisuuteen mahtuvat sotien ja diktatuurien mikrohistoriat, ihmisten tarinat, vaikka esimerkiksi sotahistorioissa on alkanut korostua myös naisten ja lasten elämät.

Anna Soudakova tekee korjaavan urotyön, sillä tarinansa ulottuu meidän päiviimme asti. Yksityinen ja yleinen yhdistyvät. Esiin astuu myös Svjatlana Tsih’anouskaja, ”kotletinpaistaja” kuten häntä nimiteltiin.

Soudakova käy eleettömän tehokkaasti läpi yhden perheen aikajanan, josta ei tuskaa ja ilottomuutta puutu. Eli kuten kirjailija luonnehti Instagram-tarinassaan: "Valko-Venäjää voi kutsua ikuisen murheen maaksi".

Soudakova myös sekoittaa tekstiin valkovenäjää, mutta se ei häiritse kieltä osaamatontakaan ja ilahduttaa venäjää opiskellutta, koska sanoja tunnistaa. Trasianka on pohjoisvalkovenäläistä murretta, jossa yhdistyvät valkovenäjä ja venäjä. Sen puhujaa pidetään moukkana, tämä tulee selväksi heti kirjan alkuasetelmissa. Asenteen ristiriita häiritsee: miksi murre, joka on osa äidinkieltä ja isänmaata, halutaan häivyttää?

Onneksi on olemassa sitkeitä äidinkielen opettajia, kuten tässä, jonka varjo ja teot ja tuki kulkevat hienovaraisesti läpi tarinan. Myös Soudakova itse on äidinkielen, venäjän ja ranskan opettaja. Rakkaus kieleen kuuluu kauniisti kirjoitetussa teoksessa. Tästä tuli tyylillisesti hieman mieleen Terhi Törmälehdon He ovat suolaa ja valoa.

Heille, jotka ihmettelevät miksi diktatuurin alla kärvistelevät kansat eivät nouse alistajiaan vastaan, jopa syökse heitä vallasta ja rakenna yhdessä yössä länsimaista demokratiaa, Soudakovan kirja olisi sangen terveellistä luettavaa. Sinne vaan rohkeasti mukaan väkijoukkoon poliisin pamputettavaksi, putkaan muutamaksi viikoksi ja mitä kaikkea siellä sitten tapahtuukaan. 

Musiikin ystävät toki tunnistavat tästäkin mikä merkitys Viktor Tsoin Peremenillä on demokratiavallankumouksessa tai sen yrityksessä.

Valkovenäläinen perhehistoria lähenteli kirjana täydellisyyttä. En löydä mitään lisättävää, huomautettavaa tai kiistettävää.

Ja miten kauniisti Soudakova osaakaan päätellä vaikean historiankirjoituksen.

Mika ja sika

Jouluko toivon aikaa?

Siinä ei lie mitään taikaa
ettei nuttu lähesty
eikä pelto äesty.

Mutta se yksi valtaa taas mielen
meinaa viedä ihmisen kielen,
kun näkee vadilla joulusienen.

Silti kinkkua en pöydässä nää
ja nyt uunista ilmestyy sian pää
joka puhuu:

”Huhuu!
Onko täällä apsia!
Pitää saada tiukkaa snapsia!
Tai viekää minut takaisin!
Missä täällä on kylmäkaappipakastin!”

Nyt on kaaos keittiössä
toivo kaikki heittiössä
joka ennen asui naapurissa,
mutta nykyään kai Kaakkurissa
sen puhelinnumero vain puuttuu

taas sianpää suuttuu
sen sorkka mustaksi muuttuu:

”Mikä on vika minussa!
Vaikka olen niin hyvässä lihassa!”
huutaa sika

mutta sieltähän tuleekin
naapurin Mika!
tuo lahjat
ja uunin kahvat

saadaan sika säkkiin
eikä joudu Mikakaan häkkiin.

Nyt on possu taas uunissa
ja lapset kiinni luurissa
tuli keittiöön rauha

ilma on ulkona sangen lauha.

Silti ei saa sielu rauhaa
on kalja vähän laihaa

mutta niinhän se jouluna aina.

Julkaistu ensimmäisen kerran Mun Oulussa 16.12.2020.

Kirjavuosi 2024/44: Moskovan hankalan naisen taistelu totuudesta

Niille, jotka ovat seuranneet Venäjää ja tai sikäläistä mediaa, ei Vera Politkovskajan kertomus äitinsä elämästä (lähinnä aikuisvuosista) esitä paljoakaan uutta kohtalostaan ja työnsä haasteellisuudesta.

Anna Politkovskaja tunnettiin tinkimättömänä toimittajana ja varsinkin uhmakkaana tsetseenien puolustajana. Tytär mainitsee hänet vaikeana ihmisenä, joka kuitenkin painotti lapsilleen tiettyjä asioita elämässä ja niistä tärkeimpänä ehdotonta koulutuksen merkitystä. 

  

Politkovskaja tiedosti oman luontonsa ja nimittikin itseään "Moskovan hulluksi naiseksi". Hankaluus tarkoitti kumartelemattomuutta, periaatteellisuutta ja omapäisyyttä. 

Toisaalta nämä piirteet palvelivat johonkin mittaan asti yhteiskuntaa. 

Kun Politkovskaja toimi neuvottelijana Moskovan teatterikaappauksessa, hän esimerkiksi osti omilla rahoillaan panttivangeille kanisteritonneittain juomista. Lopputulos oli joka tapauksessa huono kuten muistamme. 

Politkovskaja yritti myös matkustaa Beslanin koulukaappauksesta kuultuaan välittömästi paikan päälle. Juotuaan teetä lentokoneessa hänet yllätti suunnattoman huono olo eikä matka päättynyt aiottuun määränpäähän vaan sairaalaan.

Olen joskus yrittänyt lukea Politkovskajan kirjaa. Se oli raskasta tekemistä, yhtä raskasta kuin ilmeisesti kirjoittajansa luonne. Teksti on heittäytyvää, tunteellista vyörytystä, joka kuvaa julmuudet dokumentaristin tavoin ja kansankielellä. Toimittaja siinä teki työtään ilman pistettä. Hieman tulee mieleen venäläinen kirjallisuuden nobelisti Svetlana Aleksijevits, joka samalla tavoin antaa suoran äänen ihmisilleen, ei niinkään itselleen. 

Edelleen tuskaiseksi Politkovskajan kohtalon tekee se, että hänet hylkäsivät omat ihmiset eli toimittajayhteisö (tämä ei ymmärtääkseni koske hänen esihenkilöään, Novaja Gazetan päätoimittajaa ja rauhannobelisti Dmitri Muratovia). Anna Politkovskaja eli todella yksin työlleen omistautuen. Toisaalta suosion kerääminen ei koskaan hänen tavoitteisiinsa kuulunutkaan.

Kotona ei tuoksunut pulla, vaan kuolemaan käytännöllisesti suhtautuva dokumentaristi-äiti esitteli lapsilleen tärkeitä papereita ja niiden paikkoja laatikostossa. 

Vera Politkovskajan kirjaa äiti-Annasta luin purkautumisena ja turhautumisena. Tytär eli kirjoitushetkellä jossain päin Eurooppaa, tulevaisuus sotkuisen epämääräisenä edessä. Ukrainan sodan alettua pakomatkasta Venäjältä on kirjassa jännittävä pätkänsä. Ukrainan sotaa käsitellään muutenkin paljon, kun fokuksen ajattelisi olevan Anna Politkovskajassa.

Anna Politkovskaja ammuttiin kotitalonsa rappukäytävään Vladimir Putinin syntymäpäivänä vuonna 2006. Kirja ei selitä oliko kyseessä sattuma vai harkittu osuma eikä sitä tiedetä vieläkään, vaikka selvitystyöryhmiä onkin perustettu ja syyllisiä pidätetty.  

Ehkä herkin hetki liittyy porraskäytävään murhan jälkeen, josta Vera löytää jonkun luodinreikään jättämän kukan.

Vaativa teos tämä ei ole. Vera Politkovskajasta itsestäänkin tuli toimittaja, joten teksti on varsin helppolukuista. Muuten taisikin olla lyhyin lukemani kirja tänä vuonna.