Kirjavuosi 2026/3: Portugalilainen perinnekuokka heilahtaa peräkylällä

Anu Patrakka: Huomenna sinä kuolet.

Portugalilainen, Portossa operoiva rikosetsivä Rui Santos on ratkaissut 88 prosenttia rikostapauksistaan. Hän on tiukka persoona, jota ajaa oikeudenmukaisuus ja velvollisuudentunto uhria ja yhteiskuntaa kohtaan. Suurta vaikutusta työmoraaliinsa lienee traagisella lapsuudella.

Anu Patrakka on minulle uusi dekkaristi, mutta tutustuminen vaikutti aluksi hieman raskaalta: adjektiiveja ja runsaita kuvauksia vyöryi tukahduttavan paljon. 

Adjektiiviahkeruus kuitenkin laimenee, kun jutussa edetään. Vaikka Patrakasta ei tullenekaan lempidekkaristiani, on hän kelpo ihmisluonteen kuvaaja ja juonen kuljettaja, tosin tappiinsa yksinkertaistetulla näkemyksellä. 

Kirjailija asuu Portugalissa ja osannee siksi kuvata sikäläistä maaseutua väkineen. Siellä ihmiskohtalot ovat onnettomat ja elämänasenteet konservatiiviset, jopa takaperoiset.

Psykologinen ote jää dekkarissa ohueksi, henkilöt ovat selkeästi enemmän tekijöitä kuin tuntijoita, vaikka sisäistä puhetta kuullaankin. Jännitystä ei juurikaan synny, jännitettä kyllä. Myös pieni romantiikan vire nousee rivien  välistä. Se tuo tarinaan hetkeksi kauneuden pilkahduksia, kun muuten ihmisten kanssakäyminen saa jopa rivoja piirteitä.

Ihmiskuva on kuitenkin armollinen: toimijat ovat olosuhteiden uhreja, joko kulttuurin tai perheen, eivätkä peruspahoja ollenkaan.

Pidin siitä miten maataloustyökalu nousi tavanomaista erikoisempaan rooliin, sille oli luotu oikein oma tarina. Santosin - tai Patrarkan - ansioksi on myös mainittava, että hän sai minut ymmärtämään PowerPointin hyödyt. Sen avulla rikoskomisario laatii laatikoihin värisymbolein mahdollisia syyllisiä, syyttömiä ja tuntemattomia tekijöitä. 

Suurin voima tarinassa on toki Portugalilla, sen (oletetun) aitouden kuvauksella. Tätä tehostavat paikalliset, ei mitenkään herkullisen kuuloiset ruuat ja portugalinkieliset sanat; esimerkiksi tollot on portugaliksi tolos, pessoa ihminen. Portugalia ei millään tavoin idealisoida, katolilaiset lukuisat pyhimyksetkin mainitaan "jonkun sädekehän kantajiksi". 

Portviinin ominaisuudetkin tulevat tarkasti kuvailluiksi, mutta en sen juomista menisi vessassa käymiseen vertaamaan. 

Kirjavuosi 2026/2: Kuoleman jälkeen harmonia

Arkkitehti Sigurd ja nuorisopsykologi Sara asuvat Oslon arvoalueella, mutta Sigurdin kommunistiukilta perityn talon remontti ei edisty. Valmista on ainoastaan autotallin ylisillä missä Sara pitää terapeuttina yksityisvastaanottoa. 

Keskeneräinen asuntotilanne lyö kohtalokkaan kiilan pariskunnan väleihin mihin ei auta edes suhteen tekohengitys Teneriffalla. 

Toki kaiken tapahtuvan eli äkillisen, oudon kuoleman taustalla ovat myös urahaaveet, ammatillinen turhautuminen ja miehinen omanarvontunto. 

Keskeneräisyys vaivaa myös Saran uraa. Vaikuttaa siltä, että lähipiirissään vankoilla periaatteiden perusteilla seisoo vain hänen akateeminen isänsä, josta löysin vähän linkolalaisia piirteitä.

Kirjan rytmi on hidas, suurten elämysten hakijat älkää tämän äärelle vaivautuko. Varsinaisella jännityksellä on vähän roolia, mutta silloin, kun on, se tuntuu. Jääkaappimagneettien siirtely ja piirustusputken häviäminen sekä askeleet tyhjässä yläkerrassa ovat tällaisia hetkiä tavallisessa ihmisarjessa. 

Dekkari valottaa myös yhtä mahdollista, hiljaista näkökulmaa: kaiken traagisen jälkeen tai sen ansiosta Saran elämä saa kirkkaamman ja harmonisemman suunnan, mutta samalla hän joutuu tekemään lähipiiristään järkyttävän havainnon. Ehkä. 

Myös tutkivien poliisien inhimillisyys - flegmaattisuus, kärsimättömyys - tuntuvat sympaattisilta. Heihin Sara turvautuu, lähes tarrautuu, poikkeuksellisen lujasti hädän ja pelon vallassaan.

Suomentaja Virpi Vainikainen on tehnyt ajoin hauskaakin kielityötä: "hienostoirmeli" (länsioslolainen tyttöpoliisi), "paremman väen kanttura", "hajahtaa" eli kun ruumis haiskahtaa.

Erikoista kirjassa, joka ei muuten kikkaile, on ajoittainen repliikkien rakenne: kuka sanoo tulee ensin, sitten pilkku ja sitten repliikki. Luulin tätä ensin huolimattomuudeksi, mutta näyttikin tietoiselta. Osittain mennään myös tajunnanvirran ehdoilla selkeyden kärsimättä.

Oslon kaupunginosien mainehierarkialla on yksi sivuosa kirjassa. Yksityiskohtaisesti kuvailtujen talojen kuten Saran lapsuudenkodin tai hajallaan lojuvan remonttikohteen voi mieltää myös ihmisen metafyysiseksi tai eksistentiaaliseksi olemukseksi. 

Jos dekkaria voi luonnehtia miellyttäväksi ja perusinhimilliseksi, sellainen on tässä. 

 

Kirjavuosi 2026/1: Äidiksi yhdessä yössä henkien Torinossa

Tämä pääteltiin 1.1.26 klo 0:17, joten lasken vuoden aloitukseksi. Paremminkin olisi voinut käynnistyä, mutta tietyin osin ansiokkaastikin. 

Lukuvuosi 2026 siis vedetään käyntiin eteläpohjalaisen toimittajan Taina Latvalan hämmentävällä tapahtumaketjulla Torinossa. Olen aiemmin lukenut häneltä Välimatkan, jossa tytär ja äiti matkustavat Teneriffalle ja tytär kehittää siellä romanssin hotellin respan kanssa. Siksi ajattelin Latvalan viihdyttäväksi kirjoittajaksi omintakeisella tvistillä.

Tälläkin kertaa pääosissa ovat ihmissuhteet ja kovin rohkeatkin suhdekuvaukset. Suoraa aikuisten tekstiä.

Päähenkilö venkoilee itsensä eron jälkeen Torinoon kirjoittamaan taiteilijaresidenssiin kirjaa. Samasta tilasta on vieraskirjan mukaan inspiraatiota hakenut muun muassa Karl Ove Knausgård.

Lisäksi kirjoittajaa vaivaa vakavasti kysymys äidiksi tulemisesta, jolla alkaa olla kiire. Vaivaa niin paljon, että kysymys siitä saa harhaisia piirteitä. 

Äitiyteen tupsahtaa mahdollisuus, kun  jouluaaton iltana Torinon hiljaisilta kaduilta löytyy puhumaton pikkutyttö valkoisissa vaatteissa. Hän ei ole tavanomainen lapsi vaan sulkeutunut ja likainen, jonka iho kuoriutuu puoliväkisin suoritetussa suihkussa. Kirjailija joutuu koviin kasvatustilanteisiin uppiniskaisen lapsen kanssa ja silloin otetaan käyttöön sekä suomalaiset kirosanat että italian hellittelylauseet. 

Alppien piirittämä Italian entinen pääkaupunki Torino tunnetaan okkultistisena ja esoterisena keskuksena. Sen Piazza Statuto -aukiolla väitetään sijaitsevan jopa helvetin portit. Kulttuuri-ja kirjallisuussäätiön sihteeri Lorenzo Moravia esittelee vieraalle residenssin vihreän, selittämättömien tapahtumien kakkosmakuuhuoneen. 

Onkin sopivaa, että juuri tässä kirjassa, jonka yksi kulma on kaupungin hengen paino, etsitään vastauksia Raamatun jakeista.

Latvala pyörittää vuorotellen maagisia Torinon-tapahtumia ja päänsisäisiä Suomen-kuvioita nuoruudestaan sekä tuskaa lapsettomuudestaan. Parisuhdeteemat eivät ole kirjallisuuden lempiaihioitani, mutta joillekin, kyseisen äitiysasian ohella, niiden käsittely voi toimia hyvinkin terapeuttisesti. 

Niinpä kaupunki, Torino, pienessä roolissaankin, oli minulle kirjan onnistunein elementti pikkutytön salaperäisen persoonan lisäksi. 

Nelikymppinen kirjailijaminä vaikutti tässä huonolla tavalla teiniltä ja epäkypsältä. Täysin irrallisena kirjan hengestä aletaan tilittää myös naiskirjailijan vähäisestä asemasta ja hänen vaatevalinnoistaan, jotka ympäristön mielestä ovat vääriä.

Humoristinen sisäinen viittauskikka, kevyt metataso, on viitata toiseen kirjailijaan, Tainaan, kenties kirjailijaan itseensä? Jotain sisäistä kehitystä kaikesta epäkypsyydestä huolimatta oli havaittavissa, kun puhelimesta poistettiin tietyt tekstiviestit. Loppu oli hämmentävän avoin -  luulin, että juttu jatkuu vielä.