perjantai 16. toukokuuta 2025

Kirjavuosi 2025/15: Hyvä Helmi!

 Lempikirjailija ei petä, se lie yksi lempikirjailijan ominaisuuksista. 

 Hotakainen on taas sanataiteilijana ja omaperäisenä tarinankertojana verraton, hauska ja osuva. Tällä kertaa saa ihmetellä miten ihmeessä hän on päässyt muistisairaan pään sisään. 

 Luulen, ilman kokemusta, että sekä Helmin että Oskarin ihmettelevä, äkkinäinen kokemusmaailma on hyvinkin autenttinen, jopa omassa asiayhteydessään järkevä, kunnes asiayhteys liitetään yhteiskunnan vaateisiin. 

 Edelleen luulen, että tästä siis on kyse sairaudessa, joka yleistyy ja jota pelkäämme hurjasti: "muistin riekaleita lentelee tajunnan hämärissä, mutta mikään niistä ei kirkastunut selkeäksi kuvaksi".


  Muistisairaan Helmin löytää metsästä pariskunta eikä tilanne naurattaisi yhtään, ellei sen loihtisi esiin juuri Hotakainen. Ääninäyttelijä-lastentarhanopettaja-pariskunta odottaa saavansa lapsen, mutta saakin vanhuksen nukkumaan lastenhuoneeseen Nalle Puhin kuvan alle. Eli hotelliin kuten Helmi, tavallaan oikein, olosuhteen käsittää. 

 Hotakainen näkeekin persoonan siellä missä me muut näkisimme potilaan, sairaan tai säälittävän autettavan. Helmi on sukkela, neuvokas ja lujatahtoinen, kaikki erinomaisia piirteitä Hanoi Rocksin entiselle managerille. Nyt häntä "v-tuttaa elää hitaasti". 

 Myös rohkeanraikasta on suomalaiselta kirjoittajalta luoda päähenkilö, joka ei pidä luonnosta. Tämä onkin kaupunkilaisvanhusten tarina.

 Hotakaiselle tyypilliset salamankaltaiset letkaukset kuten arkielämän yllättävät koukutkin kulkevat tässäkin mukana. Erikoisesta tulee tavanomaista, vaikka onhan ääninäyttelijyys ammatti siinä kuin lastentarhaopettajuuskin on. Silti siitä tulee jotain kieron hauskaa, kun herra lähtee aamuisin töihin varikseksi eikä hämmentävässä elämäntilanteessaan saa sitä oikein lentoon. 

 Kirjailijan fanina ehdin hetken epäillä, onko tämä parhaimmistoaan, mutta lopulta antauduin. Ehkä niin kävi viimeistään Tonin (hotellinjohtaja-ääninäyttelijä) ja Helmin keskustellessa onnenkahveilla Helmin kodissa. Dialogistaan oiva kirjailija tunnetaan.  

 Hotakainen lopulta venyttää näkökulman myös omaishoitajuuteen ja moderneihin ratkaisuihin hoitaa väistämätön vanhenemisen ja sairastamisen tilanne.  

 Silläkin tavalla, sattuman ja ystävyyden kautta, voi koittaa jos ei umpionnellinen niin siedettävä loppuelämä.

 

torstai 15. toukokuuta 2025

Kirjavuosi 2025/14: Seija Savosta muistuttaa mentaalihistoriastamme

 Helsinkiläisellä metroasemalla vuonna 2016 Niina Kivilä saa tietää, että joku Seija on kuollut ja kukkatervehdys pitäisi hautajaisiin lähettää. Enon puhelu on vaivautunut ja vaitelias, kuin suvun asenne Seijan elämään.

 Kivilä alkaa etsiä Seija-tätinsä tarinaa ja persoonaa hoitolaitoksista ja arkistoista. Seija laitettiin lähtemään laitokseen yksin linja-autolla noin kuusivuotiaana. Hän kuoli huoneeseen, jossa "ei tapahtunut mitään". Diagnoosinsa jää epäselväksi, puhutaan kehitysvammasta ja mielisairaudesta. 

 Kun Kivilä kulkee Seijan jalanjäljissä, hän samalla perkaa laitos- ja mentaalihoidon historiaa lobotomialeikkauksista lääkehoitoon. Uutena tietona luen, että arabit perustivat ensimmäiset vammaisten hoitolaitokset keskiajalla. 




 Kivilää kohahduttaa, että kohtalot kulkevat suvussa. Äidillään ja hänen siskollaan Seijalla oli sama sairaus- ja laitoshistoria. Lopulta Seijasta piirtyy moniulotteinen, persoonallinen kuva. Hänen elämänsä saa muitakin ulottuvuuksia kuin surun ja surullisuuden. 

 Viimeisessä paikassa, Vehkakodissa, paljastuukin esteettinen, porkkanoista pitävä, temperamenttinen ja taiteellinen yhteisönsä tyylilyyli. Seijaa ei myöskään ole unohdettu vaan suvun puheissa kuuluu erilainen nainen, joka yksinkertaisesti sairastui.

 Seijan tarina on tuskaisen koskettavaa luettavaa, vaikka emme häntä itseään kuulekaan. Läheiset lähettivät hänet laitokseen sodanjälkeisen normiajattelun mukaan ja katsomassa käytiin ehkä joskus, veljet vain kerran, Vehkakodissa ei enää lain. Silti laitoshoidolla perhe luuli tehneensä parhaansa sen ajan käsitysten ja ymmärryksen varassa. 

 Lopulta Seijakin pääsee yhteyteen, kun hänet haudataan sukuhautaan. Hän kuolee tuulisena iltana, vakavasti sairaana siellä minne syntyikin eli Kaavilla. Ja kohta puhelin soikin metrolaiturilla Kampissa. 

 Kirjoittaja ymmärtää, lähteidensä perusteella ja yhden version mukaan, että "Seija oli herkkä ihminen, jota oli kohdeltu huonosti". Kirja piti kirjoittaa, sillä se teki Seijasta sen mitä ihminen perimmiltään haluaa: olla osa yhteisöä ja maailmaa sekä tulla persoonallaan nähdyksi.