Entinen liberaali sivistyspuolue rajoittaa korkeakouluopiskelua

 Tässähän taitaa tulla kiire, ajattelin, kun luin uutisen tiede- ja kulttuuriministerin aikeesta rajoittaa yliopistoihin valittavia opiskelijoita ensikertalaisiin jo ensi vuonna (Kaleva 21.3.2025). Olen nimittäin hakenut opiskelemaan toista FM-tutkintoa tänä kesänä Turun yliopiston italian pääaineeseen ja saksaan kaikkiin mahdollisiin yliopistoihin Suomessa.  

 En ymmärrä, mihin tämä kokoomuksen logiikka perustuu enkä usko siihen: ensikertalaiskiintiö innostaisi hakemaan heitä, jotka eivät hae kaikkien kiintiössä. Mitenkähän motivoituneita opiskelijoita saadaan pelkistä kiintiöistä innostuneista (jos heitä edes on olemassa).

 Rajoittamista ajaa siis kokoomus, jonka ideologiaa on vastustaa minkään rajoittamista.

 Olenkin ihmetellyt: sivistysporvari, missä olet nyt?

 Kielethän ovat siitä erikoinen ala, että kiinnostus niitä kohtaan on vähentynyt, mutta yliopistoihin kieliä on vaikea päästä opiskelemaan. Opetus- ja kulttuuriministeriö on onneksi myöntänyt puoli miljoonaa euroa saksan, ranskan ja venäjän pilottihankkeeseen, jossa ko. kieliä pääsisi opiskelemaan ilman aiempaa osaamista. Pääsykriteereistä ei ole vielä päätetty. Rukoilen iltaisin, että valintakriteerit eivät rajoitu nuoriin tai ensikertalaisiin.

 Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopistossa saksaa voi opiskella kaksi opintokokonaisuutta kiitettävin arvosanoin ja hakea sitä kautta Oulun yliopiston avoimen väylää varsinaiseksi opiskelijaksi. Viime vuonna tämä mahdollisuus peruttiin, koska ilmoittautuneita ei ollut tarpeeksi.

 Olen seurannut yliopistoihin hakemiskeskustelua parikymmentä vuotta. Koko ajan se on pyörinyt rajoittamisissa ja ensikertalaisissa. Ratkaisu voisi olla paremminkin joidenkin Euroopan maiden systeemi, jossa kaikki halukkaat hyväksytään, mutta tahti karsii osan opiskelijoita pois.

Kaiken voi tosiaan tehdä reilummin.

(Julkaistu Kalevassa 25.3.2025)

Kirjavuosi 2025/11: Euskalduna saa Bilbaosta traumat ja onnen

 Istupas alas niin tarjoan sinulle huolettomat pintxot ja patxaranit.

 Hanna Lantton esikoisromaani Bilbaon rytmiin olisi huoletonta heittäytyä vaihto-opiskelijan menoa tarkkailemaan ellei olisi tutustunut kirjailijaan ja kirjaan ennalta ja tietäisi mitä on tulossa.

 Vihjeitä tosin saadaan jo Suomen-kouluaikojen kuvauksessa, kun päähenkilömme naureskelee, että "huorahan minä, ette te minulle mitään voi".

 Lantto toimii espanjan yliopistolehtorina Turun yliopistossa. Hän tuntee kieli-isolaatti baskin, siis orvon kielen, jolla ei ole entisiä eikä nykyisiä sukulaisia (eli Gernika ei olekaan kirjoitusvirhe vaan Guernica baskiksi). Espanjan opiskelijana en ymmärtänyt kirjan kielinäytteistä, Gabriel Arestin runoista ja Miguel Unamunon ajatelmista, mitään. 

 Lantto myös tuntee Bilbaon ja lähiseudut baarien lattioita myöten: niitä roska-astioita ei pyyhitä kuin kahdesti päivässä mikäli fiktionsa tiedot yhtään mätsäävät todellisuuteen. 

 Sen sijaan baskit eivät tunne maailmaa rajojensa ulkopuolella, jos luotamme kaljupäiseen kielitieteen proffaan: viro on murre! Eikä sellaisia kuin fenno-ugrilaisia kieliä ole olemassakaan!

 Valitsin kirjan kaupungin takia. Syvemmin kyse on baskin kielen tutkija Elinan värikkäistä ja syvistä ihmissuhteista, mutta myös vääristä ja vääristävistä kohtaamisista Bilbaosta ensin vaihto-, sitten tohtoriopiskelijana. Vaikka hän on suomalainen OYSissa syntynyt, hän on kotonaan ja oma itsensä vain ja vasta Baskimaassa ja jopa paikallisen mukaan myös euskalduna, "se, jolla on baskin kieli".

 Yksinäisillä reissuillaan Elina raiskataan tai hän kohtaa muuten baskimiesten oksettavaa käytöstä. Elina myös kamppailee sisäisesti identiteetistään, sisäsiististä akateemikosta keskiluokkaiseen perheenäitiin ja rajattomaan hurjastelijaan. Tarina käsittelee myös trauman käsittelyä ja raiskauksen terminologiaa ja niin sanottua raiskausnarratiivia: milloin voi ja saa sanoa tulleensa raiskatuksi, tähänkin kun on olemassa pätevät normit. 

 Viimeiseen asti lukija odottaa, että tästä sukeutuisi jos ei seesteinen loppu niin ainakin jonkinlainen nuoren naisen kehitys- tai kasvutarina. 

 Bilbao etenee selkeästi ja suorasanaisesti. Elinan roisi, kumartelematon ja baskiin vahvasti motivoitunut persoona välittyy kuten äänekäs baskikulttuuri ruokineen ja varsinkin juomineen baareissa ja eri antroissa.

 Guggenheim vissiin kerran sivulauseessa mainittiin, eikä mitenkään maireasti. Mieleen minulle tämä jää myös kulttuurintuntemuksensa ja kulttuurin yksityiskohtien ansiosta. Baskimaahan tämä ei innosta, mutta ei se ole tarkoituskaan.  

 Ja ymmärrän hyvin Elinan närkästyksen englannin, jopa espanjan, puhujia kohtaan. Vähemmistökielien kopulaverbit, jee!

Kirjavuosi 2025/10: Korva kuulee kaiken kaoottisessa Kiovassa

 Viktor Alekseenkon kotieläin Misha-pingviini oli sen verran omaperäinen lukukokemus, että Ukrainan-toimittaja Maxim Fedorovin vinkistä tartuin toiseenkin Andrei Jurjevitš Kurkoviin, nyt maaliskuussa suomeksi julkaistuun Kiovan korvaan.  

 Eletään toista vuotta Venäjän vallankumouksia ja Ukrainan itsenäistymissotaa vuonna 1919 Kiovassa. Kaupungin kadut vellovat arvaamattomina. Vuosi oli Ukrainassa poikkeuksellisen levoton, sillä vallanpitäjät vaihtuivat bolševikeista kansantasavaltaan, valkoisiin ja sotilasryhmittymiin. Valta vaihtui vuoden aikana 14 kertaa. Myös monensorttista rahaa oli liikkeellä. Tämä kaikki tulee ilmi kirjassa. 

 Jakolinjat ovat ajassa selvät: kaupunginosat ja väestö on jaettu lukutaitoisiin ja -taidottomiin. 

 Näissä melskeissä kasakat tappavat Samson Teofilovitš Koletškon isän Teofilovitš Koletškon ja lyövät Samsonilta miekalla irti korvan. 

 Kiovan katujen luettelu luo tuntuman todellisuudesta. Sekaannus on kaupungissa kokonaisvaltaista; talot ovat kylmät, polttopuista ja paperista pulaa, sähkökatkot arkea, pimeät kadut arvaamattomia ja puna-armeija mielivaltainen. Se ottaa haltuunsa huoneistoja. 

  Samsonin luo tunkevat musikat Anton Tŝvigun ja Fjodor Bravada tämän isän entiseen työhuoneeseen. Siellä irronnut korva kirjoituspöydän laatikon peltirasiassa kuulee huoneen tapahtumat ja puheet. Tiedot välittyvät hämmentävästi Samsonin toiseen korvaan.

 Korva päätyy Lybedin miliisiasemalle, jonne kirjoituspöytä takavarikoidaan. Pian sinne rekrytoidaan myös reklamatsionin tapauksesta jättänyt Samson. Itsenäisesti, ja itsepäisesti, hän ottaa hoitaakseen saksalaisen räätälin tapauksen ja myös selvittää sitä omaperäisesti. 

Levottomaan arkeen sotkeutuu romanttisesti reipasotteinen väestölaskija Nadežda Trofimovna. 

 Entiseen vie kieli, sanasto. Päähenkilö vetää päälleen kymnaasipalttoon ja mittayksikköinä käytetään versokkaa ja arsinaa. Kääntäjä Arja Pikkupeura todella tuntee venäjän kielen (Kurkov kirjoittaa äidinkielellään venäjäksi) ja ukrainalaisen ajankuvan. 

 Kurkov myös elävöittää tekstiään herkullisilla yksityiskohdilla: 

"Makea maitokiisseli laskeutui niukkasuolaiseksi jääneelle kielelle kuin lämmin peitto vauvan päälle."

 Tunnelma on unenomainen ja absurdi. Rakenteellisesti koen kirjan kovin kaksijakoiseksi: alku persoonien ja ympäristön sekä tapahtumien vahvaa luontia, loppuosa murhan selvittelyä välillä turhankin yksityiskohtaisesti. 

 Kurkovista mainitaan usein musta huumori, mutta ei se tästä erityisesti välittynyt.  

 Varsinaisesta sotakuvauksesta ei ole kyse eikä raakuuksia liiemmin kirjata. Dekkarityyliä mukaeleva sopivan nyrjähtänyt fiktio saa kuitenkin osaltaan ymmärtämään millaisen historian maassa sota edelleen asuu. 

 Kiovan korva on ensimmäinen osa Kiovan mysteerit -sarjasta.