15 minuuttia etuajassa, koska olen toivottomasti liian-aikainen -tapaus. Ovi lukossa, ikkunoiden takana pimeää eikä ovikelloon vastata.
Menin takapihan lastauslavalle istumaan, heiluttelin jalkojani. Muistutin itseäni, ettei aikaani ole koskaan unohdettu. Ajattelin kohtaamiani taiteilijoita, Kajaanin Tuulaa ja Vaasan Ninjaa, molemmat elämästäni ja hiuksistani hävinneitä.
9.57 liikkeessä näytti edelleen pimeältä ja ovi oli auki. Olin ainoa asiakas.

Kampaaja muisti minut puhelimesta eli huoleni. Halusin näyttää vaalealta, käsitellyltä ja leikatulta.
Kaava on aina sama: toiveeni suhteessa asiantuntijalausuntoihin, värin levitys ennen leikkausta (ikuinen hiljainen ihmetykseni aihe: vähemmän väriä menisi, jos ensin leikattaisiin).
Väriä pitää aina tehdä kahdesti lisää.
Juuressani näkyivät kaikki ajan kerrostumat, monien eri raitojen kasvustot.

Toimin kuningatarpositiossa. Päänahan kirvelyä kysyttiin monesti, kuin vointia potilaalta, ja toivoisinko tuoreempia naistenlehtiä.
Ripsestäni napattiin hius.
Latteni valitsin vaahdotetulla maidolla.
Pesualtaalla vastaanotin taivaskokemuksia.

Prosessin päättää aina lumoava näky, kun artisti käy hiukset läpi suoristimen ja kamman kanssa. Olen yrittänyt sitä kotona: peilikuva vei kädet solmuun, sormet paloivat.

Yleensä en osta tuotteita.

Kotona tyytyväisenä heitin hiuksia syövän parvekematon roska-astiaan. Paljas betonilattia tuntuu kylmältä ja näyttää hyvältä.
Kuulin jonkun sanovan ”Hämeenlinna”, olisiko ollut joku jossakin talouteni
kolmesta radiosta. Ajattelin että sinne. Aikaahan kerrankin oli.
Ensin etsin ulkomaan kohdetta. Olin palannut Nizzasta ja harkitsin palaamista kaupunkiin, johon ihastuin syvästi. Sitten tajusin, että Suomessakin on ennenkokemattomia paikkoja maassa 16 kertaa muuttaneelle.
Hämeenlinnaan minulla ei ole mitään suhdetta, vain kaksi pistäytymistä. Mielikuva oli, ja myönteinen: pikkukaupunkilaista sielua viehättää pikkukaupunki,
jossa on isoja puita, sellaisia joita ei pohjoisessa näe. Joitain puutaloja. Ja iso vesi.
Maanantai-illan junamatkasta tulikin vilkas. Lippuvarausjärjestelmä arpoi viereeni eläkeläisnaisen. Hän kytki Hämeenlinnaan nuoruuden työkokemukseensa Emil Wikströmin ateljeessa.
Kommentoimme junatapahtumia, kuten ohikiitävää matkalaukkua, ja ihmettelimme järveä Seinäjoen jälkeen.
Mietimme miksi vaunujen infonäytöissä ei mainita ohi vilahtavien vesien nimiä. Siis kuin lentokoneiden matkustamoiden ruuduissa mainitaan ylitettävät vuoristot, esimerkiksi.
Näytöiltä kuitenkin luin, että jos juna on tunnin myöhässä, korvaukseksi saa vettä. Tulin perille vain 45 minuuttia myöhässä. Mietin suomalaiskaupunkien matkailutuotteistamista ja sitä, miksei Hämeenlinnassa järjestetä Irwin-kävelyjä.

Matkasuunnitelmia tehdessäni muistin, että Hämeenlinnassa Kalvolan kaupunginosassa on Iittalan naivisminäyttely.
Tein sinne juttukeikan muistaakseni kesällä 2005. Yleensä museot ja
taidenäyttelyt eivät kuulu matkaohjelmiini, vaan nautin ennemmin ihmisten
katselusta, tunnelmien aistimisesta, tuntikausien paikallaan istuskelusta.
Mutta naivismi on eri asia.
Opastusta puukoululle olisin toivonut asemalta asti. Harhailin muistelemaani suuntaan ja osuin lasitehtaan varaston tai vastaavan
piha-alueelle. Kyläkeskustan liikenneympyrästä alkaen reitti oli selkeä, ja
apteekistahan saa kysyvä aina apua.
Markkinakielellä: naivisminäyttely Iittalan vanhalla puukoululla on tuotteena kestävä eikä
konseptia tarvitse muuttaa. Tähän maisemaan, sen letkeään ja hyvän
tuulen tunnelmaan halutaan tulla. Valokuvaamiselle ei ollut löytyä tilaa
heinäkuisena tiistaina tästä lukunurkasta:
Naivismin hyväntahtoinen nauru tarttuu, huumori on ihmistä
ymmärtävää ja hyväksyvää. Älykästä ja hoksaavaista, kuten Eino Viikilällä:
Naivismin naiset kuvataan lihavina ja kauniina, hymyilevinä. Miehet taas uskaliaina,
rakastuneina ja rakastettavina.
Raija Männistö-Koski: Krapsuta kyljestä
Useimmiten on kesä.
Seija Levanto: Hyvällä tuulella pyykit kuivuu
Lena Koski: Kesäyön kukkaniitty
Naivismiin näyttää olevan helppoa samaistua: tauluja osoiteltiin, taiteesta
keskusteltiin ja kokemuksista huudahdeltiin, estoitta.
Hyvällä syyllä voi kysyä:
mitkä ujot suomalaiset?
Kikka Nyren: Musta Madonna
Olennainen osa näyttelynautintoa ovat pienet interiöörit, näyttelykokonaisuuden
asettelu suhteessa ympäristöön.
Ja ulkona, ikkunan toisella puolella, satoi ja paistoi.
Ave Nahkurin töistä muistin, miten eräs taiteilija loukkaantui, kun
kehuin hänen taulujensa kehyksiä.
Marit Björnegran kuvaa ruotsalaista tunnelmaa pienillä yksityiskohdilla:
.jpg)
Hämmennyin kun huomasin, että Björnegran luonnehtii kuin omalla suullani
käsityksiään yleensä rakennuksesta:
”Unelmien talo kulkee aina mukanani. Se on se, joka
on pääni sisällä ja jonka maalaan tauluihini. Vuosien mukana myös unelmien talo
muuttuu”.
Eeva Kilpi on kirjoittanut: "Siis kauneutta on. Rakkautta on. Iloa on. Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät puolustakaa niitä."
Naivistit
ilahduttavat Iittalassa 29.8. asti.
Entä se Hämeenlinna?
Huomioin että kaupungissa on säilytetty, ainakin
ulkopuolisin silmin, vanhaa rakennuskantaa. Luulen että suomalaiseen tyyliin lie paljon myös hävitetty.
Vesi luo tällekin kaupungille sielun. Sillan asfaltti tuntui jalan alla pehmeältä.
Viihdyin myös Verkatehtaan rannan verkkaisessa tunnelmassa. Sinnekään en kaivannut markkinameininkiä tai muuta hulinaa, auki olevaa ravintolaa tai kahvilaa kylläkin.
Kotiin palasin Tall Ships Racen, Tamminiemen ja nostalgisten ystävätapaamisten kautta.
Silloin olikin pohjoisessa jo tullut aika sytyttää valot kammariin.