Kirjavuosi 2025/18: Kun Suuri Rakkaus katosi Nizzan lumisateisiin

 Alku on selkeä: Cap d'Antibesista Calanquen kalliojyrkänteiltä löydetään raa'asti kuollut tyttö ja teon järkyttynyt tunnustaja.  

  90-luvun alun tapahtumia aletaan keriä auki luokkakokouksessa. Päähenkilö, kirjailija Thomas Degalais ei varsinaisesti nauti tapaamisista eikä entisistä tovereista, vaikka onkin dekaanin poika ja kampuksen entinen asukas. 

 Kauheinta on, että huomispäivänä purettavan liikuntahallin seinään on muurattu jotain mikä ei edelleenkään kestä päivänvaloa. Teko on nuoruudessa tehty hätäisesti rakkauden, raivon ja mustasukkaisuuden sokeassa pisteessä. 

 Menneisyys ja nykyisyys vuorottelevat tarinassa, mutta eivät aina lukijaa helpottavan loogisesti. Nuoruudessa väitetään elettävän aikaa, kun Emmanuel Macronin En Marche! -puolue (nykyisin Renaissance) alkaa menestyä mikä ei kuitenkaan ollut tuolloin mahdollista. Tuleva presidentti oli 90-luvun alussa vielä teini. 

 Myös nykyajassa Rivieralla elämä on kiihkeää verentuoksuisine laventeleineen. Sinne Guillaume Musso luo mielikuvista poikkeavan tunnelman, sataahan vuonna 1992 Nizzaan joulun alla kahdeksan senttiä lunta. 

 Sellaiseen ilmanalaan häviää Degalais'n Suuri Rakkaus 19-vuotiaana. Vinca Rockwell jättää jälkeensä vain harhaisen varmat silminnäkijälausunnot. Katoamista Degalais alkaa onnettomalla kotiseutukäynnillään selvittää. 

 Tarinalla on jo ollut lukijoita saman verran kuin Suomessa on asukkaita. Muutenkin Musso hallitsee Ranskan kirjamyynnin ykkössijaa 12:tta vuotta. Aksenttinsa on eteläeurooppalaisen miehinen ja pääosaan hän kirjoittaa ihmisten väliset dynamiikat. Ne ovat lähes poikkeuksetta jännitteiset, samalla loppuunsa viedyn solidaariset. 

 Kielenkäyttö on ronskia, toki tarkoituksenmukaista; esimerkiksi kusipääksi kutsutaan ihmistä, joka sellainen on. Luulen, että suora ja mutkaton tyyli puraiseekin herkästi argumentoiviin ja retorisesti tarkkoihin ranskalaisiin. 

Suomennos: Anna Nurminen

 

Kirjavuosi 2025/17: Kongosta Gotlantiin kävi tädin tie - ja minne hän sitten hävisikään?

 Myönnän, että kirjan vetovoima pikalainahyllyllä liittyi Gotlantiin ja Visbyn läsnäoloon siinä. Olipa mukavaa, että sahramipannukakkukin (kermavaahdolla) mainitaan. 

 Tuttuus syntyy vuoden pisimmästä päivästä ja tuoreen joulukuusen tuoksusta; tässähän ei eletä ruusujen kaupungin kesässä vaan talvessa. Joulun alla tuulee niin, että hevostallin ovi hulmuaa viimassa ja liikenne saarella estyy.

 Kongossa lähetystyössä kätilöinyt Dagny katosi, kun hän muutti Gotlantiin. Vuosikymmeniä myöhemmin sukulaispoika Tomas saapuu kumppaninsa kanssa Mullandsin kylään selvittämään isotätinsä kohtaloa. 

 Tietyt vihjeet ja vaiheet vaikuttavat kuin itsensä Kyllikki Saaren tapaukselta ja kirjassa onkin samansuuntaisia kirkollisia vivahteita. 

 Sukuselvitys kuitenkin suututtaa ja pelottaa seudulla. Ruotsidemokraattia se kammottaa siksi, että saarelle on saapunut miespari. Osallisia siksi, että suvun salaisuus paljastuisi. 

 Gotlanti ja Visby toimivat hyvin tapahtumapaikkoina tällaiselle kulissienkaatodekkarille: söpöä päälle päin, mutta sisällä yhteisössä kuhisevat pitkät historian paineet. Saari ja sen eristyneisyys sekä erityisyys ovat aina oivallinen alusta kummallisille tapahtumille. 

 Syyllinen Dagnyn katoamiselle pääsee yllättämään mikä on hieman yksinkertaisen ja tasapaksun tarinan paras piirre. Jos on kiinnostunut ratsastuksesta, kirja kiinnostanee enemmän. 

 Edukseen erottuu myös sisarussarjan särmikäs Birgit, jonka elämäntyyli paljastaa, että Visbyssä eletään muutenkin kuin pittoreskeissa kivitaloissa ruusuja hoivaten. 

 Kääntäjä Riie Heikkilä tekee lukemisesta miellyttävää kevyen ilmavalla tyylillään, ja cosy crime -genreenhän tämä kuulukin. Ajoittain häiritsevät sana- ja muut toistot, tiukempaa kustannustoimittamista tai muuta tarkkuutta olisi ehkä tarvittu. 

 Dialogissa vilahtaa myös eteläpohjalaismurre, onko tällaista todella kuultavissa Gotlannissa? 

Kirjavuosi 2025/16: Kanavakaupunki Milano pelkää

En mielelläni lainaa sitaatteja kirjoista, mutta yksityiskohdat ovat tämän dekkarin cervialaista merisuolaa, joten:

"Sallan ensimmäisiin muistoihin Italiassa kuului tuo Välimeren kesän kuumimpien tuntien nakuttava taustaääni, joka syntyi, kun naarasta luokseen houkutteleva koiras taivutti takaruumiissaan sijaitsevia, tymbaaleiksi kutsuttuja äänielimiä." 

Stridulaatio on se rukoilijasirkan sirkutusääni, joka syntyy ruumiinjäseniä hankaamalla. Kirjaa pidemmälle lukeva osaa yhdistää symboliikan ilotyttöjen sarjamurhaajan liikkeisiin. Arvostan tällaista yksityiskohtien osaamista ilman manifestoivaa näpertelyä.

Dekkariksi raikas asetelma on, että päähenkilö Salla on vasta oikeuspsykologian opiskelija, joka on kiintynyt lukujonoihin eli alkulukuihin. Salla Kotka on sarjahenkilö Vera Valan kirjoissa, Vala itse suhteellisen tuore kliinisen psykologian maisteri Milanon yliopistosta. 

Suomalais-italialainen Salla suorittaa työharjoitteluaan etsivätoimistossa, ja tekee osa-aikatöitä Naisten Keskuksessa, jonka kytky etsivätoimistoon on ilmeinen ja samalla epäselvä. Sallan matka Suomen Susiperältä Milanoon on ollut tuskaisa, jopa traumaattinen. Helppoa menneisyyttä ei ole kellään ja kaiken takana on aina nainen, äiti, Sallalla myös dominoiva isoäiti.

Yhtä kipeää kuin menneisyytensä on yritys päästä sisään sarjamurhaaja Harlekiinin aivoihin. Tyyppi tappaa ilotyttöjä Milanon metsissä tai kanavien ympäristöissä. Niin rankalta kuin aihe kuulostaakin, luen tämän viihteelliseksi dekkariksi, joka ei itseäni erityisemmin viehätä. Flirttailu viihdekirjallisuuden kanssa tekee tyylistä ajoittain naiivin kuten hymykuoppien kuvailu poliisin suupielessä. 

En kuitenkaan ymmärrä kirjan nimen merkitystä enkä loppuratkaisua: kuka oli Harlekiini? Oli Parantajaa, Kihlaajaa ja Profeettaa, tuhotöiden tekijöitä kaikki, mutta päätekijän henkilöllisyys siis jäi minulle auki.

Kiinnostava oli joka tapauksessa teoria maailmankuulusta Harlekiinin vaatteesta, otan sen tosissani. Ja kun Italiassa ollaan, ruuallakin on toki keskeistä merkitystä päivien kulussa.

Tyhjiö synnytti ideologisen väkivaltaliikkeen

 Kahdeksanosaiseen sarjaan Mussolinista (mm. SkyShowtime) musiikit on säveltänyt The Chemical Brothersin Tom Rowlands. Hän tekee tästä aika sähäkän, historiallisen elokuvan lajityypissä erikoisen tapauksen. 

 Isoimmat, kohtalokkaimmat haasteet fasistijohtaja kohtasi omiensa kurissa pitämisessä (tuleeko joitain suomalaisia esimerkkejä mieleen?). Kuten kaikissa joukoissa, osa porukasta oli mukana lähinnä hengailumielessä, tässä liikehdinnässä omalaisensa dolce vitan eli ankaran väkivallan käytön oikeutuksen ja hurmeen perässä.

 Mussolini kannatti aluksi sosialismia ja olihan Benito sosialistisen Avanti!-lehden päätoimittaja. Aate oli pettymys. 

 Vaikka en tarkasti tiedäkään mikä johti fasismin olosuhteisiin (muu kuin nälkä, työttömyys, kurjuus, epätasa-arvo jne.), vallitsi 20-luvun Italiassa valtatyhjiö. Vittorio Emanuele III:n kuningashuone oli varsin lepsun heikko, ja vakuumihan täyttyy.  

 Ja sitä jota valta, il potere, houkuttaa, taipuu kovapäisimpänäkin vaikka mille mutkalle kuten ateistina suutelemaan kardinaalin sormusta.

 41-vuotias Luca Marinelli pääosassaan osoittaa huikeaa puhetaitoa varsinkin loppukohtauksen parlamentissa (parlare=puhua), pää uskollisesti takakenossa koko kelta-mustavärisen aikakauden. Sarja painottaa psykologista otetta, Mussolinin itsereflektiota ja päänsisäistä melskettä. Rohkeimmat meistä puhuisivat jopa taide-elokuvasta, mutta eipä liioitella. 

 Italian opiskelijalle Il figlo del secolo (Vuosisadan poika) toimii, sillä Il Duce artikuloi selkeästi, myös hitaasti painottaen, toki myös huutaen. 

 Diktaattori joi maitoa, latte, yhtä ahkerasti kuin jotkut meistä juovat vettä tai virvokkeita, mutta se ei suojannut vatsahaavalta, sillä oikein korkealla touhutessa valtakunnan asioiden ohjailusta voi tulla psykosomaattinen rasite. 

  Lupaava viulisti, jonka fasismin aate vei loogisesti ammuttavaksi kansan ympärillä hurratessa.  

 Pidin tästä erittäin paljon, modernisti toteutettua vaikuttavaa ja vastenmielistä eurooppalaista poliittista lähihistoriaa, joka toistaa, tai yrittää toistaa, itseään nyt, kun meilläkin on taas virallisesti mustapaitoja ehdolla.

 Olkaa varuillanne, stai attento. 

 Italian tasavalta täytti 3. kesäkuuta 2025 yhteensä 79 vuotta. Auguri.