Kirjavuosi 2025/13: Legenda muistelee hangessa palvelutalon pihalla

 Neil Hardwick kaatuu yöllä rollaattorillaan lumeen helsinkiläisen eliittipalvelutalon pihalla ja alkaa odottaa kuolemaa. Apua ei ole tässä palvelusopimuksessa odotettavissa ennen aamua. 

 Miten siskojasenveli- tai tankkitäyteenmainen kohtaus. Tai ehkä Kielipuolipotilas, josta olikin peräisin kiitoksen versio tiksis, jota käytettiin omissa yhteisöissänikin. Hyvää ötyä lausun edelleen (Parempi myöhään).

 Hangessa Hardwick alkaa käydä läpi sekä elämäänsä että töitään nimiä pudotellen ja katsoo lähtökohtiinsa: äititraumaan ja sisäoppilaitostraumaan sekä (niistä seuranneeseen) rakkaustraumaan, raastavaan, kummalliseen ja poukkoilevaan avioliittoon tunnekylmyyksineen. 

 Sitten nauratti kovasti tapahtuma, jossa ydinenergialaitos ilmoitti, että hyvää jatkoa, ydinenergialaitos ei palkkaa filosofeja ja palkanmaksu loppuu. (Tämä liittyi Hardwickin päätökseen vaihtaa oppiainetta eli siirtyä filosofiaan.) Miten arvaamattoman hauska paikka maailma olisikin, jos siellä rekryttäisiin filosofeja atomivoimalaan.

 Oli kyllä muitakin hauskoja juttuja kuten sian ja näyttelijän palkkaerot sekä Dannyn tyttöystävien seremoniallinen rooli, mutta ne olivat harvinaisuuksia, vaikken lähtenytkään tähän varsinaisesti naurumielellä. 

Neil Hardwick inhoaa teetä.

 Omaelämäkerta on melankolinen, jopa itsesäälinen. Hardwick osaa suuressa määrin nimetä kaikki ne kohdat, joissa hän ei ole menestynyt, hän puhuu itsensä melkein-miehen osaan. Hardwick on tehnyt paljon, merkittävää ja historiaan jäävää, omasta mielestään myös "kummaa", ja tästä runsaudesta todistaa lopun teosluettelo. Siksikin itsesääli ja katuminen tuntuvat turhilta tunteilta.

 Lyhyehkössä kokonaisuudessa luetellaan ammatillisia yksityiskohtia uran varrelta nimipudotteluineen puuduttavuuteen asti. Varsinkin Montreux'n Kultainen ruusu -festivaali näyttää olleen henkilökohtaisesti merkittävä, jota tässä junnataan tavan suomalaislukijalle tuntemattomine nimineen pitkään.   

 Sekin on kai sanottava, että Hullun lailla loi tälle odotuksia, jotka eivät täyttyneet. Siitä sain muun muassa ikuisen Intia-kammon.

 Kirjan arvottaminen mahdollisimman neutraalisti on kuitenkin hankalaa, koska sen tekijä on ollut niin merkittävässä osassa omaa televisioviihde- ja kulttuurimuistiani (teatteria lukuun ottamatta). 

 Mutta lukekaahan suomalaista kulttuurihistoriaa. Kyllä ihmisistä ja varsinkin julkkiksista piirteitä löytyy. 

 Ja tekijälle tiedoksi, että kyllä hänet varmasti tv-uutisissa mainitaan sitten, kun "ei ikävä kyllä ole enää keskuudessamme".

Kansanvallan superpäivänä demokratian vihaajista

 Tänään on kansanvallan superpäivä, sillä nähtävillä on kaksi vaalitenttiä, joista Hesarin tentti on koottu kansalaisten kysymyksistä, sekä legendaarinen ”Kiitos puheenvuorosta” -pienpuoluetentti. Meitä koettelee myös viimeinen ennakkoäänestyspäivä. 

 Kahvit kehiin, vaikka tästä vallitseekin laajaa eripuraa niin kuin demokratiassa yleensä vallitsee, että saako ennakkoäänestyspäivänä syödä pullaa. Hurjimmat vetää kansanvaltakahvit vaikka joka päivä. 

 Valuvikoja on ja sokkeli falskaa, kalliiksikin se juutas tulee ja on liian hidasta, äänestäessä voi joutua jopa jonottamaan, vaikka oisi kiire siellä töissä. Huijareita ja varkaita sekä muita rattijuoppoja löytyy jokaisesta puolueesta kuten kaikista joukoista, pienimmistäkin. 

 Äänestäjän ruoja käyttäytyy kiusallisen arvaamattomasti.  

 Olen myös kohdannut tieni varrella IRL sysimustia (ei viittaa ihonväriin) demokratian vihaajia. Erikoisia ilmestyksiä, joille löytyy, kuten elämässä usein, aito vaihtoehto, joko ihan lähellä naapurissa, Keski-Euroopassa tai Pohjois-Koreassa. Niissä ei pyöri sitten kansanvalta ja värikkäät mielipiteet haitolla eikä sananvapaus bisneksiä hidastamassa. Ja tulos on varma, yhden ihmisen näköinen. 

 Onhan se oudon kierolla tavalla rehellistäkin. 

 70-luvulla meni muuten sellainen ohjelma kuin Näin naapurissa: kulttuurieroja, teollisuutta ja saavutuksia. Ois varmaan katsaukselle tilausta vieläkin. 

Kirjavuosi 2025/12: Ikävän ihmisen inhimillinen puolustaja Italiasta

  Barilainen puolustusasianajaja Guido Guerrieri on hyvin inhimillinen miesihminen eli ei mikään puhtoinen tapaus, vaikkei yhtä degeneroitunut kuin pohjoismaiset dekkariveljensä. 

 Hän kokee polttavaa sydänsurua työkeikalle lähteneen vaimonsa perään, syvää inhoa asiakastaan sekä kiellettyjä tunteita asiakkaan japanilais-italialaista vaimoa kohtaan yksinolonsa päivinä. 

 Hyvesignaloinnin välineeksikään Guerrieri ei sovi, sillä hän puolustaa työkseen ikäviä ihmisiä, hyvin ikäviä.

 Asiakasinhosta, että ihmekös tuo, sillä asiakkaansa Fabio Paolicelli nuorena fasisti Fabio Raybànina katseli, kun aatetoverinsa pisteli maiharitakkista Guidoa turpaan ilman, että sitä muistaa enää sellissään. 

 Nyt Paolicelli palaa yllättäen Guerrierin elämään ja pyytää asianajoapua huumekuljetussyytökseen. 

 Paolicelli on myös fasisti, joka pitää jazzista. Tämä ristiriitainen piirre nostaa dekkarin sen tasaisesta poljennosta erityisyyteen, käsityksen pahasta ihmisestä moniulotteisuuteen. 

 Tunnetasollakin liikutaan tietysti monimutkaisilla vesillä. Ammattirooli ja kostonhalu taistelevat Guerrierin sisäisissä keskusteluissa; oikeudenkäynneissä ja vankilakäynneillä hän itsekseen haistattelee ja kiroilee vastapuolelle. 

 Samalla saa seurata vanhenevan (huom. nelikymppisen) miehen tunne-elämää ja sisäistä yksinpuhelua sekä jatkuvaa sosiaalisissa suhteissa teeskentelyä. Itseironiaakin tupsahtelee, se on hienoa:

  "Me oikeussalien ruhtinaat emme likaa käsiämme rahoilla emmekä shekeillä".

 Politiikka vilahtelee, käytännön esimerkkinä 70-luvun terrorismi Italiassa. Guerrieri tunnustautuu vasemmistolaiseksi pyöräilijäksi, ja kävelijäksi. On kiinnostavaa kulkea hänen perässään Barissa missä kohdataan uneton kirjakauppias ja hänen yöllinen putiikkinsa. 

 Oikeussalikäsittelyt ovat dekkarigenren ikävystyttävin piirre eivätkä ne tässäkään viihdytä paitsi puolustusasianajajan loppupuheenvuorossa missä loogisen järjestelmällisesti esitetään syytetyn syyttömyyttä. 

  Sitten vielä paradoksinen anagrammi italian kielestä: la verità eli totuus-sanan anagrammi on relativa, suhteellinen. Suhteellinen totuus. Se passaa tämän(kin) kirjan lopputulemaan. 

 Rullaavan, selkeän suomennoksen ja siihen haikeankin tunnelman on ahkeroinut Lena Talvio. Toivon hänelle lisää töitä, sillä Gianrico Carofigliolta on tutkimusteni mukaan suomennettu vain kolme dekkaria. ⭐️⭐️⭐️⭐️