Nürnberg aloitti "rikokset ihmisyyttä vastaan", media majoittui linnaan

Kaksiosainen ranskalaisdokumentti Inside History - The Nuremberg Trials löytyy ilmaiselta arte-kanavalta. 

Nürnbergin oikeudenkäynti kesti noin vuoden 1945 ja siellä käytettiin ensimmäisen kerran termiä "rikos ihmisyyttä vastaan" (Verbrechen gegen die Menschlichkeit - crimes against humanity). Enää ei voinut pakoilla rikoksia vetoamalla käskyjen noudattamiseen. Syytettyjä oli salissa 18. 

Satoja toimittajia, valokuvaajia ja kirjeenvaihtajia ympäri maailman majoittui kuukausiksi Faber-Castell Schloss Stein -linnaan. Nimi viittaa lyijykynätehtailija Faber-Castelliin ja Steinin kaupunkiin lyhyen matkan päässä Nürnbergistä. Amerikkalaiset eli liittoutuneiden edustajat tekivät vuosisadan alun linnasta lehdistökampuksen. 

Huoneet linnassa olivat ahtaat ja vaatimattomat, tunnelmakin ajoin varsin kireä ja varsinaista viihdykettä vähän. Linnaan perustettiin esimerkiksi elokuvateatteri, jonne Stalin kuitenkin kielsi neuvostoliittolaisia toimittajia menemästä, olivathan elokuvat luonteeltaan kapitalistista hapatusta. 

Ne, jotka pystyivät, valitsivat epäkäytännöllisen ja paineisen linnan sijaan Nürnbergin Grand Hotelin, jossa iltaisin tanssivat niin tuomarit kuin toimittajatkin. 

Yksi toimittajista oli kuuden vuoden keskitysleiriajasta selvinnyt Ernst Michel, joka myös tapasi Göringin Nürnbergissä tämän pyynnöstä. Dokumentista selviää miten Michel selvisi seisoessaan ahtaassa tilassa lähekkäin, silmäkkäin häneltä sekä vanhemmat että lapsuuden ryöstäneen pahuuden kanssa. 

Saksalaisia toimittajia oikeudenkäynnissä oli vain muutama ja heidätkin oli tarkkaan valittu, taustat tutkien natsikytkökset pois sulkien. Tunnettu sotatoimittaja Martha Gellhorn oli toki joukoissa (hän oli paitsi toimittaja myös Ernst Hemingwayn tyttöystävä, mikä tuskin liittyi valintaan kuitenkaan).

Romansseiltakaan ei suljetussa piirissä voinut välttyä (mutta ei sentään natsien kanssa). Yksi avioliitto syntyi olosuhteissa. 

Kuva dokumentista

Oikeudenkäyntisaliin tuotiin keskitysleirien vapauttajien filmejä, ja ne katsottiin pimennetyssä salissa siten, että ainoa valo osui syytettyihin. Yksi natsi purskahti itkuun, yksi pyyhki otsaa hiestä. Syytetyille annettiin aurinkolasit, sillä valokuvaajien ansiosta valot salissa välkkyivät armottomasti. 

Vangit löysivät selleissään lukuharrastuksen, Jules Vernea ja Goethea, yksi luki jopa enemmän kuin kirjan päivässä, mutta Göringillä oli paha tapa jättää lainaamansa kirjat palauttamatta (mistä tulee mieleen Espanjan diktaattori Franco, joka jätti Las Palmasissa hotellihuoneensa maksamatta). 

Argentiinalainen Victoria Ocampo oli yksi kirjoittajista, joka varsinaisesti kutsuttiin Nürnbergiin. Kutsutuilta odotettiin tuoretta näkökulmaa ja suotuisaa julkikuvaa oikeudenkäynnille, mutta toisin kävi, sillä toimittajahan ei ole markkinoija. Ocampo kirjoitti:

"Oikeudenkäynnistä huomataan, että tämä on miesten maailma, miesten hallitsema peli, jossa naisilla ei katsota olevan sijaa, vaikka juuri he joutuvat maksamaan siitä hinnan. Jos Nürnbergin oikeudenkäynti määrittää Euroopan tulevaisuutta, eikö naisten pitäisi saada siihen mukaan oma äänensä? Olisiko sodalta voitu välttyä, jos naiset olisivat olleet mukana päätöksenteossa? Miehet ovat epäonnistuneet raskaasti niin sotarikosten ehkäisemisessä ja niistä rankaisemisessa kuin erityisesti sodan estämisessä, ja sota on aina jo itsessään rikos."

Taidatko sen osuvammin nykyaikanakaan sanoa. 

Dokumentti on tekstitetty englanniksi. 

Kirjavuosi 2025/30: Tunnettu, tuntematon pakolainen ja maailmankansalainen kärsi ja kirjoitti

Kulunut fraasi, mutta: jos on tänä vuonna "aikaa vain yhteen kirjaan", se voisi olla tämä. 

Yhtymäkohdat  toisen maailmansodan vuosista nykypäivään ovat selkeät: venepakolaisuus - vaikka kyse on tanakasta laivasta - ja pakolaisen - vaikka suhteellisen hyväosaisen - asemasta niin sanotussa suvaitsevaisessa Ruotsissa. Tuhon kuvailu, sodan kommentointi on kuin Ukrainaan kohdistuvasta hyökkäyssodasta. 

Sota on aina elämän menetys, mutta kuvitelkaapa, millainen se on ihmiselle, joka on viettänyt aidosti kosmopoliittia kaupunkielämää, tottunut rajattomaan vapauteen monessa mielessä. Tartto, Lontoo ja Helsinki olivat hänelle luontevia kotikaupunkeja ja sitten tosiaan Tukholma, josta ei kotia koskaan tullutkaan, vaan henkisestikin kylmä ja etäinen piilottelupaikka. 

Sota kuitenkin koskee kaikkia, ja näin kirjailija-runoilija Aino Kallaksestakin tuli varaton pakolainen Ruotsiin missä eli muitakin kymmeniätuhansia, karkotusta pelkääviä virolaispakolaisia. 

Kallaksen elämä oli hyvin dramaattinen ja onnettoman oloinen. Siihen kuului paitsi pakolaisuus ja vieraus Ruotsissa, suunnaton kaipuu kotimaahan Suomeen, köyhyys, onneton rakkaus, Ruotsista karkotuksen pelko, kirjailijapiirien ylenkatse sekä lastensa kuolemia. 

Paluu kotimaahan Suomeen ei ollut mahdollinen edes heti sodan päättymisen jälkeen. Stalinin seuraajaksi arveltu Andrei Ždanov oli asetettu liittoutuneiden valvontakomission johtoon Helsingissä ja Suomella oli palautussopimus Neuvostoliiton kanssa ainakin inkeriläisistä. Paradoksaalisen ironisesti Kallas myöhemmin osallistui kunniapaikalla kirjailijajuhliin juuri hotelli Tornissa. 

Venäläisten vahtivuoro Suomessa vaikutti myös kustantaja Otavaan. Kallaksen kirjoja ei oikein uskallettu tai haluttu julkaista tai hänen piti niitä kovin editoida. Kuitenkin oopperatekstistä tuli kiitosta Italiaa ja Britanniaa myöten ja lopulta ruhtinaallisesti apurahaakin. 

Kallaksen näytelmä Mare ja hänen poikansa oli joka tapauksessa ensimmäinen suomenkielinen ooppera Suomessa sotavuosien jälkeen. Tästä Kallas sai tiedon Tukholmaan. Isänsä olikin innokas fennomaani Julius Krohn ja Kallaksenkin suomenmielisyys pulpahtaa voimakkaasti pintaan läpi teoksen. Helsingin olympialaisia hän katseli suurta ylpeyttä tuntien.

Kallaksen ansioksi on mainittava sekin, että hän perusti Suomeen kirjailijoiden sananvapausjärjestö PENin vuonna -28. 

Stalinin kuolema vapautti henkistä- ja sisäpoliittista turvallisuusilmapiiriä. Vaikka Kallas sai hyvityksen, palkintoja ja huomiointeja kuten ihastelevan kritiikin kolmannelle Päiväkirjalleen nuorelta Jörn Donnerilta, hänen elämänsä oli loppuun asti tuskaisaa, etsivää ja hamuavaa.  

Suvi Ratinen on koonnut kirjan Kallaksen kirjeistä ja muista dokumenteista, myös ennen julkaisemattomista arkistoasiakirjoista. Lopputulos on monipuolinen ja kohdetta kunnioittava sekä rehellinen, oletan. Toimittaja onkin saanut kuulla ihmettelyä oliko Kallaskin pakolainen, mutta kuten alussa todettu, sota koskee kaikkia sen julman rattaan alle jääviä. 

Ratiselle soisi tästä avauksesta vähintään jonkun kirjallisuuspalkintoehdokkuuden, niin vahvasti hän saa Kallaksen elämään. Tekstissä kuuluvat dramaattinen ja tunteellinen äänensävy sekä ajoittainen tajunnanvirta. Ihastustani vain hieman hälventävät muutamat kirjoitusvirheet. 

 

Kirjavuosi 2025/29: Baijerilainen erakko kohtaa ikäviä ihmisiä ja sodan raa'an uhan

Tili- ja lainaustoimiston arvostettu asiantuntija Izak Fasch on kolmikymppinen, 1900-luvun alun baijerilainen erakko, joka ei välitä mistään, jota ei kiinnosta mikään ja joka suorastaan karttelee ja halveksii ihmisiä. 

Häntä eivät hetkauta sen enempää Balkanin pahaenteiset tapahtumat kuin asumansa sedän perintötalokaan. Ainoa mikä saa Izakin vähän suunniltaan on hoitamattoman takapihan outo kuoppa.

Henkisen kylmyyden syyt paljastuvat traumaattiseksi perhetarinaksi. 

Vaikka kuinka yrittäisi, elävältä elämältä ei voi kieltäytyä sen sinnikkäinkään vihaaja. Työmatkalla Berliiniin Izak kokee kuolemaa, syntiä, valheita ja pettymyksiä sekä tuhoisan rakastumisen eli kaikkea ja enemmän kuin koko siihenastisen elämänsä aikana.   

Izakin tielle ilmestyy myös usein huutamaan viiksekäs ja erittäin epämiellyttävä taidemaalari. Myöhemmin tyyppi asettaa itsensä maailman pimeän historian keskeiseksi tekijäksi.

Joel Elstelä tuo aikakauden yhteiskunnan kovan ilmapiirin tähän hetkeen. Izakin tapaamat ihmiset ovat lähes kaikki häikäilemättömiä, jopa vaarallisia.

Tunnelmassa on Saksan keisari Vilhelm II:n aikaan sopivaa mahtipontisuutta ja yhteiskunnan hierarkkisuutta: lapsi, johon kenraalin auto törmää, kumartelee saamaansa hyvitysseteliä. Jutut Saksan siirtomaaherruudesta Afrikassa ovat hyytävää tarinointia. 

Antisemitismin nousu näkyy myös keisarin kiihkeissä puheissa. Sikojen teurastus ilmalaivasta Tempelhofin kentän yllä ennakoi tulevia tapahtumia Euroopassa.

Aika onkin ilahduttavan ihanteellinen sadistiselle kenraalimajurille, joka yllättäen hallitsee myös Izakin traagista perhetaustaa.

Henkilö- ja tilannekuvaukset ovat hyvinkin lihallisia ja iholle tunkevia jopa niin, ettei kaikkea jaksa sulattaa. Mieletön sanavarasto. Pieninkin yksityiskohta valaistaan pikkutarkasti keisarin viiksikarvojen teennäisyyttä myöten. Izakin jatkuvan sisäisen puheen ansiosta lukijaa pidetään hänen voimakkaissa tunteissaan mukana. 

Izakia voi lukea dekkarinakin, sen verran jännitystä ja uhkaa tilanteissa on. Izakia myös ehdoteltiin tämän vuoden Runeberg-palkinnon saajaksi (voittaja oli Pirkko Saision Suliko). 

Teatteritaustainen Elstelä laittaa kuuman syksyn 1913 eloon sekä kuvailevan että konkreettisen verevästi. Mika Waltarin lapsenlapselle tällainen kyky lie luontevaa verenperintöä. Ihmiskuva on pääosin raaka ja lohduton. 

Suosittelen tätä, muuten, myös mäyräkoirien ystäville, mutta tietyin varauksin.

Kirjavuosi 2025/28: Italialainen suku murjastelee fasismin varjoissa

Jos joku on joskus luullut romanttisia italialaisesta sosiaalisuudesta, sukujen erityisestä lämminsydämisyydestä tai ihaillut yhteisöllistä la famiglia italianaa, Natalia Ginzburg poistaa haavekuvat tehokkaasti omaelämäkerrallisessa teoksessaan.

Jos joku on ajatellut sikäläistä perhe-elämää äänekkääksi, on tyystin oikeassa. 

Kirja ilmestyi 1963 ja palkittiin Italian mainittavimmalla kirjallisuuspalkinto Premio Stregalla. Teoksen alkuperäinen nimi Lessico famigliare (Perhesanasto) ilmentää miten tarinat ja kieli pitävät Palermosta Torinoon päätyneen perheen yhtenäisenä, kun eletään fasismin vuosia.

Ginzburg kirjoittaa omasta elämästään raporttimaisesti. Dramaattisetkin tapahtumat näyttäytyvät samantasoisina kuin arkinen kohtaaminen rappukäytävässä. Sotavuodet käsitellään voihkimatta ilmeisiä menetyksiä. Paino on persoonissa. 

Beppino-isänsä on ihmisanatomian professori sekä sytologian ja histologian tutkija. Hän edustaa fyysistä spartalaisuutta, hakkaa ruokailussa pöytää ja harrastaa ennen kaikkea ankaran alkeellisia vuoristokiipeilyreissuja. Tämä tiedemies myös siekailematta nimittelee muita ihmisiä pöljiksi ja typeryksiksi ja syyttää herkästi perheenjäseniä murjastelusta. Se voi tarkoittaa mitä tahansa hänen näkökulmastaan turhaa tekemistä. Käännös, mikä lie murjastelu alkukielellä, osoittaa Elina Melanderin taitavuuden. 

Kaikesta raivokkuudestaan huolimatta Beppino on antifasisti, joita tuon ajan Italiassa alkaa olla aika vähän. 

Tunnelmaa nostavat humoristisuus ja sutkauttelut. Lapset kirjoittavat hauskoja runoja ja äiti hoilottaa omia säkeitään, myös oopperaa kuten Lohengrinia. 

Suku on keskeinen ja heidän kuvailujaan suihkii tarinassa taajaan. Kulttuurinen risteys on erityinen: isä oli aškenasijuutalainen ja äiti katolilainen. Ihan kiinnostava lähtökohta Mussolinin maassa... Beppino-isän serkku oli Mussolinin elämäkertakirjuri, mutta se ei pelastanut perheen miehiä vankilareissuilta.

Perhepiiriin liittyy avioliiton kautta myös erään kuuluisan kirjoituskonetehtailijan poika.

Huomionarvoista kuitenkin on, minkä ymmärsin vasta loppupuolella, miten vähän Ginzburg kirjoittaa itsestään. Oman elämän tapahtumat, isotkin, ohitetaan maininnalla, ja katse on koko ajan muissa. 

Ginzburg kuitenkin hienovaraisesti viittaa kirjailijan uransa alkuun ja hänelle läheiseen kustantamo Giulio Einaudi editoreen, joka edelleen toimii Italian yhtenä suurimmista kustantamoista.

Ginzburg oli Italian parlamentin jäsen kommunistisen puolueen edustajana vuosina 1983–1987. Arvelen, että Premio Strega -palkitulla teoksella oli italialaisille erityinen ajankuvan merkitys. Se ei ole poliittinen julistus, vaan fasismi näkyy eleettömänä, yksittäisten ihmisten ja yhden perheen arkisena todellisuuden kudelmana. 

Kirjavuosi 2025/27: Naapurissa laulaa natsi (mutta hän on yksi meistä)

Juli Zeh n Yli-ihmisiä (käännös Anne Kilpi) on hauska ja viihdyttävä, samalla terävä ja ironinen osuen sekä päähahmonsa että Berliinin-piirien suuntaan. Kirja oli vuonna 2021 Saksan myydyin kovakantinen romaani (näitä ilmeisesti luokitellaan myös kansimateriaalien mukaan).  

Zeh on Brandenburgin perustuslakituomioistuimen tuomari sekä huomioitu monin verroin Saksan mainittavilla kirjallisuuspalkinnoilla ja liittotasavallan ansioristillä. Ihmisten kesken -romaanistaan on tehty televisioelokuva (liittyy DDR:n perinnön perkaamiseen). Julkisuuden tietojen mukaan kovasti kommentoiva Zeh on myös vastustanut Saksan Ukraina-apua, ymmärtääkseni kolmannen maailmansodan pelossa. 

Ensitutustumiseni myötä olen mieltä, etteivät palkinnot ja kunnianosoitus ole ylimitoitettuja ollenkaan. Viihdyin oikeasti. 

Dora-hahmonsa tekee ajanhenkisen liikun ja muuttaa Berliinistä Brandenburgin maaseudulle Brackeniin, etätöihin. (Zeh itse asuu Brandenburgin maaseudulla.) Syy tähän on rasittavaksi muuttunut puoliso, joka elää hysteerisenä koronaeristystä. 

Illalla saattaa naapurin pihalta kuulua kielletty Horst-Wessel-Lied, jota Gootti eli kylänatsi vetää aatetoveriensa kanssa. Gootti myös omalla jyrkällä tavallaan auttaa Doraa uudessa arjessa, tosin pyytämättä ja hyvin yllättäen. 

Ihmiset ovat Brackenissa kulmikkaita, suoranuottisia ja yhteisöllisiä ilman suuria eleitä ja sujuvaa small talkia. Kaupunkilainen Dora joutuu hammastakin purren sisäistämään, että maalla on tultava toimeen minkä ja kenen tahansa kanssa pärjätäkseen. 

Kauhistuksensa naapurin aatemaailmaa kohtaan iskee Doraan jopa fyysisesti: hänelle nousevat usein inhotuksen vatsakuplat.

Onni ei aukea oravanpyörästä ulkopuolisella maalla vaan sielläkin kohdataan epidemiat, rasittavat tyypit, sairaudet ja talouskriisit. Perhesuhteet varsinkin Charitéssa työskentelevään aivokirurgi-isään nousevat myös hyvin keskeiseen osaan tässä lukuvuoteni tähän mennessä ehkä parhaimmassa kirjassa.

Sanasto kuvaa poliittiseen korrektiuteen pyrkivää nyky-Saksaa: rasismijähmetys ja rasismihalvaus eli reaktiot, kun joku ilmaisee vähänkään jotain rasismiksi tulkittavaa. 

Mitään mustavalkoista tai puolen valitsemisia Zeh ei kuitenkaan tyrkytä tai tarjoa, tietenkään. Ei sellainen kuulu hyvän kirjailijan hyviin tapoihin.

Sen sijaan hän tiivistää sanomansa kauniiseen, kylän ihmiset yhdistävään loppukohtaukseen, jossa polarisaatiota ei oikeasti ole olemassakaan. 

Kirjavuosi 2025/26,5: Taas sekavasti ja vauhdikkaasti naapurista

 "Me joudumme selviämään tässä oudossa, itsekkäässä, pelkurimaisessa Euroopassa. Samaan aikaan Venäjällä kylvetään perunaa."

 Nyt teen jotain sellaista mitä en ole tehnyt koskaan ennen, koska sellaistakin täytyy tehdä, mutta ennen kaikkea siksi, että en enää jaksa lukea tätä kirjaa ja haluan siitä eroon. 

 Siltikin, vaikka uskallankin tässä vaiheessa lukuvuotta väittää, että Suuri Gopnik - Merkintöjä kuolleesta ja elävästä Venäjästä on käännöskaunon tämän syksyn Tapauksia monien sekä koti- että vieraskielisten Venäjä-kirjojen joukossa. Sekava ja vetävä. 

 Rankka kuten Venäjäkin on, ja siksi tämä pitikin lukea nyt. Minä siis jätin kesken, mutta sanon sanasen, koska pääsin lähes 60 lukuprosenttiin yli 500-sivuisessa kirjassa. Paljon on rasittavuudessaan laskettava tyylilajin eli maagisen realismin osaksi. Viktor Jerofejeville kansakunta ja hallitsija ovat yhtä ja silloin hurvitellaan koirana ja juodaan kissashampanjaa.

 Jerofejev asuu Saksassa, missäpä muualla, ja viisas varotoimenpide se onkin kaltaiselleen valtaa ja vähän koko maatakin karnevalisoivalle sanataiteilijalle. 

 Liikkeelle lähdetään Ukrainasta missä henkilö, oletan, että Gopnik itse, pakotetaan sairaalassa pötkötellessään synnytysosastolle todistamaan pommituksen traagista seurausta. Nämä rivit avaavat sotaa ja pahuutta lähes yhtä paljaasti kuin dokumentti Mariupolin valtaamisesta. 

 Gopnikin voisi kääntää katuhuligaaniksi. Kieli on tarkoituksenmukaisen karkeaa, reippaasti haistatellaan, ja kerronta unenomaista, absurdia: siellähän Stalin synnyttää vessanpönttöön pientä toukkaa. 

  Kirja koostuu erilaisista tyylijaksoista, sekavimmista ja asiallisemmista ja niissä kirjailijamme pääsee niihin kuuluisin tärkeisiin pöytiin, joko mielikuvituksessaan tai todellisuudessa, kuten Macronin vastaanotolle Elysee-palatsin. Jerofejevin isä myös oli diplomaatti-kulttuurineuvonantaja, mikä takasi perheelle ahtaat asuinolot 1600-luvun palatsissa Pariisissa. 

 Venäjän absurdista meiningistä kertoo että kun isästä tuli Gromykon puhelinsoitolla ulkoasianministeriön virkamies, hänen piti luvata pitäytyä kanssakäymisestä ulkomaalaisten kanssa. Isä toimi myös Unescon varapääjohtajana. 

 Perhesuhteet ovat toki monimutkaiset, varsinkin kirjailijuutta vähättelevään äitiin ja huikentelevaiseen O-siskoon.   

 

 Gopnikista itsestään puhutaan vähemmän kuin luulin.  

 Se mikä minua venäläisessä nykykirjallisuudessa usein riepookin on useiden liian monien kuten satojen sivujen verran samoissa asioissa vellominen, tosin surkeudestakin tehdään jotenkin hupaisaa, ehkä se liittyy venäläiseen huumorikäsitykseen ja selviämiseen. 

 Kuitenkin jokainen ulostulo arkielämästä Venäjällä on joka tapauksessa tervetullut, sananvapauden ja jonkinasteisen realisminkin ja tiedonsaannin merkeissä. 

En tiedä kiinnostaako ketään enää ns. venäläinen todellisuus, mutta itse olen sen ehkä käsittänyt parhaiten elokuvasta Leviathan (tullut usein Teemalta) missä korruptio raatelee kansalaisen valaisten samalla ystävyyden ja perheen merkitystä noissa olosuhteissa.  

   Teoksen on kääntänyt Pauli Tapio. Iso työ, sekä sivumäärissä että sisältötyössä: Sutkisanteri, vallan mielistelijä, mistähän sanasta tällaiseen on päädytty, kiinnostavaa. 

 Ihmettelen, että kansallisuudet kirjoitettiin isoilla kirjaimilla ja myös väärin tyyliin Etelä-Afrikkalaiset. Eittämättä tyylikkäässä kokonaisuudessa tällainen virheellisyys ärsyttää.

 Mutta siis: laatuteos, jonka kyllä erottaa, ei takaa sitä, että sen jaksaisi lukea. Varsinkaan nyt, kun aikaa on aiempaa vähemmän. 

 

Ich bin ein Germanist/2: Yksi kuukausi germanistina - näennäisen hyödyttömiä valintoja

 Oulussa on Suojuoksunpolku Kemintien varrella, eikö ole suloinen nimi kerrassaan. Käänsin onnikassa rallisaksaksi: Sumpflaufweg. 

 Saksassa on maailman pienin hotelli, Eh'häusl Hotel Ambergissa, joka majoittaa kaksi asukasta kerrallaan. 

 Saksassa on kolme r-kirjainta, vähemmän kuin venäjässä ässiä. Yksi r on niin hankala, ettei edes itävaltalainen osaa sitä ääntää, sillä Itävallassa r äännetään kuten suomessa. Alueellisia vaihteluja siis on; Pohjois-Saksa on kuulemma ärrissään mahdottomin. Saksan r-vaihtelu ja sorahtelu tuli minulle aivan berliiniläislehmuksen takaa.

 Muistelen myös, että tästä ärrästä on tehty kummallisiakin johtopäätöksiä: Rammsteinia on syytetty äärioikeistolaisuudesta, koska Till Lindemann kuulemma ääntää ärrän kuin eräs itävaltalaislähtöinen valtakunnankansleri äänsi. (Vastineeksi bändi sitten teki yhden parhaimmistaan, Links 2 3 4.)

 Se miten hyvin oppii ääntelemään vierasta kieltä riippuukin sitten musikaalisuudesta. 

 Suusta puheenollen: ensimmäinen nykymuotoinen hammastahna kehitettiin Saksan Dresdenissä. Muita kuuluisia dresdeniläisiä ovat suodatinkahvin kehittäjä Melitta Benz sekä Rammsteinin kitaristi Richard Z. Kruspe ja rumpali Christopher Schneider.

 Unohdan sen liikealan kansainvälisen viestinnän ja vaihdan ns. yleislinjaan. Eihän minun tarvitse enää ajatella järkeviä urasuunnitelmia vaan voin alkaa vaikka aivan höpötätiksi, kunnon humanistiksi mitä eittämättä kahdella humanistitutkinnolla sitten joskus olenkin jo lähtökohtaisesti. Sivuaineeksi aate- ja oppihistoriaa á la Matti-Johannes Koivu sekä mahdollisesti kulttuurientutkimusta. Aijai. Firmat eivät varsinaisesti jonota ovellani, tai Linkkarissani, rekrytoimaan, mutta fokukseni onkin muualla kuten työelämänjälkeisessä työelämälähtöisyydessä ja toki mielihyvässä. 

 Sitä paitsi näennäisessä hyödyttömyydessä saattaa piillä suuren uuden alku ja aito hyödyllisyys. Toki voi olla piilemättäkin, da liegt es, siinähän se on vallassaan. 

 Ja mielen vaihtohan taas tarkoittaa gradun aiheen vaihtoa, joka tällä kertaa liittyy lähtökohdiltaan Hessenin Hanauhun. Tietty logiikkakin, tai pieni sattumus, aiheessa on elämänvirrassani, mutta siitä hyvin paljon myöhemmin.