Tyhjiö synnytti ideologisen väkivaltaliikkeen

 Kahdeksanosaiseen sarjaan Mussolinista (mm. SkyShowtime) musiikit on säveltänyt The Chemical Brothersin Tom Rowlands. Hän tekee tästä aika sähäkän, historiallisen elokuvan lajityypissä erikoisen tapauksen. 

 Isoimmat, kohtalokkaimmat haasteet fasistijohtaja kohtasi omiensa kurissa pitämisessä (tuleeko joitain suomalaisia esimerkkejä mieleen?). Kuten kaikissa joukoissa, osa porukasta oli mukana lähinnä hengailumielessä, tässä liikehdinnässä omalaisensa dolce vitan eli ankaran väkivallan käytön oikeutuksen ja hurmeen perässä.

 Mussolini kannatti aluksi sosialismia ja olihan Benito sosialistisen Avanti!-lehden päätoimittaja. Aate oli pettymys. 

 Vaikka en tarkasti tiedäkään mikä johti fasismin olosuhteisiin (muu kuin nälkä, työttömyys, kurjuus, epätasa-arvo jne.), vallitsi 20-luvun Italiassa valtatyhjiö. Vittorio Emanuele III:n kuningashuone oli varsin lepsun heikko, ja vakuumihan täyttyy.  

 Ja sitä jota valta, il potere, houkuttaa, taipuu kovapäisimpänäkin vaikka mille mutkalle kuten ateistina suutelemaan kardinaalin sormusta.

 41-vuotias Luca Marinelli pääosassaan osoittaa huikeaa puhetaitoa varsinkin loppukohtauksen parlamentissa (parlare=puhua), pää uskollisesti takakenossa koko kelta-mustavärisen aikakauden. Sarja painottaa psykologista otetta, Mussolinin itsereflektiota ja päänsisäistä melskettä. Rohkeimmat meistä puhuisivat jopa taide-elokuvasta, mutta eipä liioitella. 

 Italian opiskelijalle Il figlo del secolo (Vuosisadan poika) toimii, sillä Il Duce artikuloi selkeästi, myös hitaasti painottaen, toki myös huutaen. 

 Diktaattori joi maitoa, latte, yhtä ahkerasti kuin jotkut meistä juovat vettä tai virvokkeita, mutta se ei suojannut vatsahaavalta, sillä oikein korkealla touhutessa valtakunnan asioiden ohjailusta voi tulla psykosomaattinen rasite. 

  Lupaava viulisti, jonka fasismin aate vei loogisesti ammuttavaksi kansan ympärillä hurratessa.  

 Pidin tästä erittäin paljon, modernisti toteutettua vaikuttavaa ja vastenmielistä eurooppalaista poliittista lähihistoriaa, joka toistaa, tai yrittää toistaa, itseään nyt, kun meilläkin on taas virallisesti mustapaitoja ehdolla.

 Olkaa varuillanne, stai attento. 

 Italian tasavalta täytti 3. kesäkuuta 2025 yhteensä 79 vuotta. Auguri.

Kirjavuosi 2025/15: Hyvä Helmi!

 Lempikirjailija ei petä, se lie yksi lempikirjailijan ominaisuuksista. 

 Hotakainen on taas sanataiteilijana ja omaperäisenä tarinankertojana verraton, hauska ja osuva. Tällä kertaa saa ihmetellä miten ihmeessä hän on päässyt muistisairaan pään sisään. 

 Luulen, ilman kokemusta, että sekä Helmin että Oskarin ihmettelevä, äkkinäinen kokemusmaailma on hyvinkin autenttinen, jopa omassa asiayhteydessään järkevä, kunnes asiayhteys liitetään yhteiskunnan vaateisiin. 

 Edelleen luulen, että tästä siis on kyse sairaudessa, joka yleistyy ja jota pelkäämme hurjasti: "muistin riekaleita lentelee tajunnan hämärissä, mutta mikään niistä ei kirkastunut selkeäksi kuvaksi".

  Muistisairaan Helmin löytää metsästä pariskunta eikä tilanne naurattaisi yhtään, ellei sen loihtisi esiin juuri Hotakainen. Ääninäyttelijä-lastentarhanopettaja-pariskunta odottaa saavansa lapsen, mutta saakin vanhuksen nukkumaan lastenhuoneeseen Nalle Puhin kuvan alle. Eli hotelliin kuten Helmi, tavallaan oikein, olosuhteen käsittää. 

 Hotakainen näkeekin persoonan siellä missä me muut näkisimme potilaan, sairaan tai säälittävän autettavan. Helmi on sukkela, neuvokas ja lujatahtoinen, kaikki erinomaisia piirteitä Hanoi Rocksin entiselle managerille. Nyt häntä "v-tuttaa elää hitaasti". 

 Myös rohkeanraikasta on suomalaiselta kirjoittajalta luoda päähenkilö, joka ei pidä luonnosta. Tämä onkin kaupunkilaisvanhusten tarina.

 Hotakaiselle tyypilliset salamankaltaiset letkaukset kuten arkielämän yllättävät koukutkin kulkevat tässäkin mukana. Erikoisesta tulee tavanomaista, vaikka onhan ääninäyttelijyys ammatti siinä kuin lastentarhaopettajuuskin on. Silti siitä tulee jotain kieron hauskaa, kun herra lähtee aamuisin töihin varikseksi eikä hämmentävässä elämäntilanteessaan saa sitä oikein lentoon. 

 Kirjailijan fanina ehdin hetken epäillä, onko tämä parhaimmistoaan, mutta lopulta antauduin. Ehkä niin kävi viimeistään Tonin (hotellinjohtaja-ääninäyttelijä) ja Helmin keskustellessa onnenkahveilla Helmin kodissa. Dialogistaan oiva kirjailija tunnetaan.  

 Hotakainen lopulta venyttää näkökulman myös omaishoitajuuteen ja moderneihin ratkaisuihin hoitaa väistämätön vanhenemisen ja sairastamisen tilanne.  

 Silläkin tavalla, sattuman ja ystävyyden kautta, voi koittaa jos ei umpionnellinen niin siedettävä loppuelämä.

 

Kirjavuosi 2025/14: Seija Savosta muistuttaa mentaalihistoriastamme

 Helsinkiläisellä metroasemalla vuonna 2016 Niina Kivilä saa tietää, että joku Seija on kuollut ja kukkatervehdys pitäisi hautajaisiin lähettää. Enon puhelu on vaivautunut ja vaitelias, kuin suvun asenne Seijan elämään.

 Kivilä alkaa etsiä Seija-tätinsä tarinaa ja persoonaa hoitolaitoksista ja arkistoista. Seija laitettiin lähtemään laitokseen yksin linja-autolla noin kuusivuotiaana. Hän kuoli huoneeseen, jossa "ei tapahtunut mitään". Diagnoosinsa jää epäselväksi, puhutaan kehitysvammasta ja mielisairaudesta. 

 Kun Kivilä kulkee Seijan jalanjäljissä, hän samalla perkaa laitos- ja mentaalihoidon historiaa lobotomialeikkauksista lääkehoitoon. Uutena tietona luen, että arabit perustivat ensimmäiset vammaisten hoitolaitokset keskiajalla. 

 Kivilää kohahduttaa, että kohtalot kulkevat suvussa. Äidillään ja hänen siskollaan Seijalla oli sama sairaus- ja laitoshistoria. Lopulta Seijasta piirtyy moniulotteinen, persoonallinen kuva. Hänen elämänsä saa muitakin ulottuvuuksia kuin surun ja surullisuuden. 

 Viimeisessä paikassa, Vehkakodissa, paljastuukin esteettinen, porkkanoista pitävä, temperamenttinen ja taiteellinen yhteisönsä tyylilyyli. Seijaa ei myöskään ole unohdettu vaan suvun puheissa kuuluu erilainen nainen, joka yksinkertaisesti sairastui.

 Seijan tarina on tuskaisen koskettavaa luettavaa, vaikka emme häntä itseään kuulekaan. Läheiset lähettivät hänet laitokseen sodanjälkeisen normiajattelun mukaan ja katsomassa käytiin ehkä joskus, veljet vain kerran, Vehkakodissa ei enää lain. Silti laitoshoidolla perhe luuli tehneensä parhaansa sen ajan käsitysten ja ymmärryksen varassa. 

 Lopulta Seijakin pääsee yhteyteen, kun hänet haudataan sukuhautaan. Hän kuolee tuulisena iltana, vakavasti sairaana siellä minne syntyikin eli Kaavilla. Ja kohta puhelin soikin metrolaiturilla Kampissa. 

 Kirjoittaja ymmärtää, lähteidensä perusteella ja yhden version mukaan, että "Seija oli herkkä ihminen, jota oli kohdeltu huonosti". Kirja piti kirjoittaa, sillä se teki Seijasta sen mitä ihminen perimmiltään haluaa: olla osa yhteisöä ja maailmaa sekä tulla persoonallaan nähdyksi.

Kirjavuosi 2025/13: Legenda muistelee hangessa palvelutalon pihalla

 Neil Hardwick kaatuu yöllä rollaattorillaan lumeen helsinkiläisen eliittipalvelutalon pihalla ja alkaa odottaa kuolemaa. Apua ei ole tässä palvelusopimuksessa odotettavissa ennen aamua. 

 Miten siskojasenveli- tai tankkitäyteenmainen kohtaus. Tai ehkä Kielipuolipotilas, josta olikin peräisin kiitoksen versio tiksis, jota käytettiin omissa yhteisöissänikin. Hyvää ötyä lausun edelleen (Parempi myöhään).

 Hangessa Hardwick alkaa käydä läpi sekä elämäänsä että töitään nimiä pudotellen ja katsoo lähtökohtiinsa: äititraumaan ja sisäoppilaitostraumaan sekä (niistä seuranneeseen) rakkaustraumaan, raastavaan, kummalliseen ja poukkoilevaan avioliittoon tunnekylmyyksineen. 

 Sitten nauratti kovasti tapahtuma, jossa ydinenergialaitos ilmoitti, että hyvää jatkoa, ydinenergialaitos ei palkkaa filosofeja ja palkanmaksu loppuu. (Tämä liittyi Hardwickin päätökseen vaihtaa oppiainetta eli siirtyä filosofiaan.) Miten arvaamattoman hauska paikka maailma olisikin, jos siellä rekryttäisiin filosofeja atomivoimalaan.

 Oli kyllä muitakin hauskoja juttuja kuten sian ja näyttelijän palkkaerot sekä Dannyn tyttöystävien seremoniallinen rooli, mutta ne olivat harvinaisuuksia, vaikken lähtenytkään tähän varsinaisesti naurumielellä. 

Neil Hardwick inhoaa teetä.

 Omaelämäkerta on melankolinen, jopa itsesäälinen. Hardwick osaa suuressa määrin nimetä kaikki ne kohdat, joissa hän ei ole menestynyt, hän puhuu itsensä melkein-miehen osaan. Hardwick on tehnyt paljon, merkittävää ja historiaan jäävää, omasta mielestään myös "kummaa", ja tästä runsaudesta todistaa lopun teosluettelo. Siksikin itsesääli ja katuminen tuntuvat turhilta tunteilta.

 Lyhyehkössä kokonaisuudessa luetellaan ammatillisia yksityiskohtia uran varrelta nimipudotteluineen puuduttavuuteen asti. Varsinkin Montreux'n Kultainen ruusu -festivaali näyttää olleen henkilökohtaisesti merkittävä, jota tässä junnataan tavan suomalaislukijalle tuntemattomine nimineen pitkään.   

 Sekin on kai sanottava, että Hullun lailla loi tälle odotuksia, jotka eivät täyttyneet. Siitä sain muun muassa ikuisen Intia-kammon.

 Kirjan arvottaminen mahdollisimman neutraalisti on kuitenkin hankalaa, koska sen tekijä on ollut niin merkittävässä osassa omaa televisioviihde- ja kulttuurimuistiani (teatteria lukuun ottamatta). 

 Mutta lukekaahan suomalaista kulttuurihistoriaa. Kyllä ihmisistä ja varsinkin julkkiksista piirteitä löytyy. 

 Ja tekijälle tiedoksi, että kyllä hänet varmasti tv-uutisissa mainitaan sitten, kun "ei ikävä kyllä ole enää keskuudessamme".

Kansanvallan superpäivänä demokratian vihaajista

 Tänään on kansanvallan superpäivä, sillä nähtävillä on kaksi vaalitenttiä, joista Hesarin tentti on koottu kansalaisten kysymyksistä, sekä legendaarinen ”Kiitos puheenvuorosta” -pienpuoluetentti. Meitä koettelee myös viimeinen ennakkoäänestyspäivä. 

 Kahvit kehiin, vaikka tästä vallitseekin laajaa eripuraa niin kuin demokratiassa yleensä vallitsee, että saako ennakkoäänestyspäivänä syödä pullaa. Hurjimmat vetää kansanvaltakahvit vaikka joka päivä. 

 Valuvikoja on ja sokkeli falskaa, kalliiksikin se juutas tulee ja on liian hidasta, äänestäessä voi joutua jopa jonottamaan, vaikka oisi kiire siellä töissä. Huijareita ja varkaita sekä muita rattijuoppoja löytyy jokaisesta puolueesta kuten kaikista joukoista, pienimmistäkin. 

 Äänestäjän ruoja käyttäytyy kiusallisen arvaamattomasti.  

 Olen myös kohdannut tieni varrella IRL sysimustia (ei viittaa ihonväriin) demokratian vihaajia. Erikoisia ilmestyksiä, joille löytyy, kuten elämässä usein, aito vaihtoehto, joko ihan lähellä naapurissa, Keski-Euroopassa tai Pohjois-Koreassa. Niissä ei pyöri sitten kansanvalta ja värikkäät mielipiteet haitolla eikä sananvapaus bisneksiä hidastamassa. Ja tulos on varma, yhden ihmisen näköinen. 

 Onhan se oudon kierolla tavalla rehellistäkin. 

 70-luvulla meni muuten sellainen ohjelma kuin Näin naapurissa: kulttuurieroja, teollisuutta ja saavutuksia. Ois varmaan katsaukselle tilausta vieläkin. 

Kirjavuosi 2025/12: Ikävän ihmisen inhimillinen puolustaja Italiasta

  Barilainen puolustusasianajaja Guido Guerrieri on hyvin inhimillinen miesihminen eli ei mikään puhtoinen tapaus, vaikkei yhtä degeneroitunut kuin pohjoismaiset dekkariveljensä. 

 Hän kokee polttavaa sydänsurua työkeikalle lähteneen vaimonsa perään, syvää inhoa asiakastaan sekä kiellettyjä tunteita asiakkaan japanilais-italialaista vaimoa kohtaan yksinolonsa päivinä. 

 Hyvesignaloinnin välineeksikään Guerrieri ei sovi, sillä hän puolustaa työkseen ikäviä ihmisiä, hyvin ikäviä.

 Asiakasinhosta, että ihmekös tuo, sillä asiakkaansa Fabio Paolicelli nuorena fasisti Fabio Raybànina katseli, kun aatetoverinsa pisteli maiharitakkista Guidoa turpaan ilman, että sitä muistaa enää sellissään. 

 Nyt Paolicelli palaa yllättäen Guerrierin elämään ja pyytää asianajoapua huumekuljetussyytökseen. 

 Paolicelli on myös fasisti, joka pitää jazzista. Tämä ristiriitainen piirre nostaa dekkarin sen tasaisesta poljennosta erityisyyteen, käsityksen pahasta ihmisestä moniulotteisuuteen. 

 Tunnetasollakin liikutaan tietysti monimutkaisilla vesillä. Ammattirooli ja kostonhalu taistelevat Guerrierin sisäisissä keskusteluissa; oikeudenkäynneissä ja vankilakäynneillä hän itsekseen haistattelee ja kiroilee vastapuolelle. 

 Samalla saa seurata vanhenevan (huom. nelikymppisen) miehen tunne-elämää ja sisäistä yksinpuhelua sekä jatkuvaa sosiaalisissa suhteissa teeskentelyä. Itseironiaakin tupsahtelee, se on hienoa:

  "Me oikeussalien ruhtinaat emme likaa käsiämme rahoilla emmekä shekeillä".

 Politiikka vilahtelee, käytännön esimerkkinä 70-luvun terrorismi Italiassa. Guerrieri tunnustautuu vasemmistolaiseksi pyöräilijäksi, ja kävelijäksi. On kiinnostavaa kulkea hänen perässään Barissa missä kohdataan uneton kirjakauppias ja hänen yöllinen putiikkinsa. 

 Oikeussalikäsittelyt ovat dekkarigenren ikävystyttävin piirre eivätkä ne tässäkään viihdytä paitsi puolustusasianajajan loppupuheenvuorossa missä loogisen järjestelmällisesti esitetään syytetyn syyttömyyttä. 

  Sitten vielä paradoksinen anagrammi italian kielestä: la verità eli totuus-sanan anagrammi on relativa, suhteellinen. Suhteellinen totuus. Se passaa tämän(kin) kirjan lopputulemaan. 

 Rullaavan, selkeän suomennoksen ja siihen haikeankin tunnelman on ahkeroinut Lena Talvio. Toivon hänelle lisää töitä, sillä Gianrico Carofigliolta on tutkimusteni mukaan suomennettu vain kolme dekkaria. ⭐️⭐️⭐️⭐️

Entinen liberaali sivistyspuolue rajoittaa korkeakouluopiskelua

 Tässähän taitaa tulla kiire, ajattelin, kun luin uutisen tiede- ja kulttuuriministerin aikeesta rajoittaa yliopistoihin valittavia opiskelijoita ensikertalaisiin jo ensi vuonna (Kaleva 21.3.2025). Olen nimittäin hakenut opiskelemaan toista FM-tutkintoa tänä kesänä Turun yliopiston italian pääaineeseen ja saksaan kaikkiin mahdollisiin yliopistoihin Suomessa.  

 En ymmärrä, mihin tämä kokoomuksen logiikka perustuu enkä usko siihen: ensikertalaiskiintiö innostaisi hakemaan heitä, jotka eivät hae kaikkien kiintiössä. Mitenkähän motivoituneita opiskelijoita saadaan pelkistä kiintiöistä innostuneista (jos heitä edes on olemassa).

 Rajoittamista ajaa siis kokoomus, jonka ideologiaa on vastustaa minkään rajoittamista.

 Olenkin ihmetellyt: sivistysporvari, missä olet nyt?

 Kielethän ovat siitä erikoinen ala, että kiinnostus niitä kohtaan on vähentynyt, mutta yliopistoihin kieliä on vaikea päästä opiskelemaan. Opetus- ja kulttuuriministeriö on onneksi myöntänyt puoli miljoonaa euroa saksan, ranskan ja venäjän pilottihankkeeseen, jossa ko. kieliä pääsisi opiskelemaan ilman aiempaa osaamista. Pääsykriteereistä ei ole vielä päätetty. Rukoilen iltaisin, että valintakriteerit eivät rajoitu nuoriin tai ensikertalaisiin.

 Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopistossa saksaa voi opiskella kaksi opintokokonaisuutta kiitettävin arvosanoin ja hakea sitä kautta Oulun yliopiston avoimen väylää varsinaiseksi opiskelijaksi. Viime vuonna tämä mahdollisuus peruttiin, koska ilmoittautuneita ei ollut tarpeeksi.

 Olen seurannut yliopistoihin hakemiskeskustelua parikymmentä vuotta. Koko ajan se on pyörinyt rajoittamisissa ja ensikertalaisissa. Ratkaisu voisi olla paremminkin joidenkin Euroopan maiden systeemi, jossa kaikki halukkaat hyväksytään, mutta tahti karsii osan opiskelijoita pois.

Kaiken voi tosiaan tehdä reilummin.

(Julkaistu Kalevassa 25.3.2025)