tiistai 24. kesäkuuta 2025

Kirjavuosi 2025/18: Kun Suuri Rakkaus katosi Nizzan lumisateisiin

 Alku on selkeä: Cap d'Antibesista Calanquen kalliojyrkänteiltä löydetään raa'asti kuollut tyttö ja teon järkyttynyt tunnustaja.  

  90-luvun alun tapahtumia aletaan keriä auki luokkakokouksessa. Päähenkilö, kirjailija Thomas Degalais ei varsinaisesti nauti tapaamisista eikä entisistä tovereista, vaikka onkin dekaanin poika ja kampuksen entinen asukas. 

 Kauheinta on, että huomispäivänä purettavan liikuntahallin seinään on muurattu jotain mikä ei edelleenkään kestä päivänvaloa. Teko on nuoruudessa tehty hätäisesti rakkauden, raivon ja mustasukkaisuuden sokeassa pisteessä. 

 Menneisyys ja nykyisyys vuorottelevat tarinassa, mutta eivät aina lukijaa helpottavan loogisesti. Nuoruudessa väitetään elettävän aikaa, kun Emmanuel Macronin En Marche! -puolue (nykyisin Renaissance) alkaa menestyä mikä ei kuitenkaan ollut tuolloin mahdollista. Tuleva presidentti oli 90-luvun alussa vielä teini. 

 Myös nykyajassa Rivieralla elämä on kiihkeää verentuoksuisine laventeleineen. Sinne Guillaume Musso luo mielikuvista poikkeavan tunnelman, sataahan vuonna 1992 Nizzaan joulun alla kahdeksan senttiä lunta. 

 Sellaiseen ilmanalaan häviää Degalais'n Suuri Rakkaus 19-vuotiaana. Vinca Rockwell jättää jälkeensä vain harhaisen varmat silminnäkijälausunnot. Katoamista Degalais alkaa onnettomalla kotiseutukäynnillään selvittää. 


 Tarinalla on jo ollut lukijoita saman verran kuin Suomessa on asukkaita. Muutenkin Musso hallitsee Ranskan kirjamyynnin ykkössijaa 12:tta vuotta. Aksenttinsa on eteläeurooppalaisen miehinen ja pääosaan hän kirjoittaa ihmisten väliset dynamiikat. Ne ovat lähes poikkeuksetta jännitteiset, samalla loppuunsa viedyn solidaariset. 

 Kielenkäyttö on ronskia, toki tarkoituksenmukaista; esimerkiksi kusipääksi kutsutaan ihmistä, joka sellainen on. Luulen, että suora ja mutkaton tyyli puraiseekin herkästi argumentoiviin ja retorisesti tarkkoihin ranskalaisiin. 

Suomennos: Anna Nurminen

 

perjantai 13. kesäkuuta 2025

Kirjavuosi 2025/17: Kongosta Gotlantiin kävi tädin tie - ja minne hän sitten hävisikään?

 Myönnän, että kirjan vetovoima pikalainahyllyllä liittyi Gotlantiin ja Visbyn läsnäoloon siinä. Olipa mukavaa, että sahramipannukakkukin (kermavaahdolla) mainitaan. 

 Tuttuus syntyy vuoden pisimmästä päivästä ja tuoreen joulukuusen tuoksusta; tässähän ei eletä ruusujen kaupungin kesässä vaan talvessa. Joulun alla tuulee niin, että hevostallin ovi hulmuaa viimassa ja liikenne saarella estyy.

 Kongossa lähetystyössä kätilöinyt Dagny katosi, kun hän muutti Gotlantiin. Vuosikymmeniä myöhemmin sukulaispoika Tomas saapuu kumppaninsa kanssa Mullandsin kylään selvittämään isotätinsä kohtaloa. 

 Tietyt vihjeet ja vaiheet vaikuttavat kuin itsensä Kyllikki Saaren tapaukselta ja kirjassa onkin samansuuntaisia kirkollisia vivahteita. 

 Sukuselvitys kuitenkin suututtaa ja pelottaa seudulla. Ruotsidemokraattia se kammottaa siksi, että saarelle on saapunut miespari. Osallisia siksi, että suvun salaisuus paljastuisi. 



 Gotlanti ja Visby toimivat hyvin tapahtumapaikkoina tällaiselle kulissienkaatodekkarille: söpöä päälle päin, mutta sisällä yhteisössä kuhisevat pitkät historian paineet. Saari ja sen eristyneisyys sekä erityisyys ovat aina oivallinen alusta kummallisille tapahtumille. 

 Syyllinen Dagnyn katoamiselle pääsee yllättämään mikä on hieman yksinkertaisen ja tasapaksun tarinan paras piirre. Jos on kiinnostunut ratsastuksesta, kirja kiinnostanee enemmän. 

 Edukseen erottuu myös sisarussarjan särmikäs Birgit, jonka elämäntyyli paljastaa, että Visbyssä eletään muutenkin kuin pittoreskeissa kivitaloissa ruusuja hoivaten. 

 Kääntäjä Riie Heikkilä tekee lukemisesta miellyttävää kevyen ilmavalla tyylillään, ja cosy crime -genreenhän tämä kuulukin. Ajoittain häiritsevät sana- ja muut toistot, tiukempaa kustannustoimittamista tai muuta tarkkuutta olisi ehkä tarvittu. 

 Dialogissa vilahtaa myös eteläpohjalaismurre, onko tällaista todella kuultavissa Gotlannissa? 



sunnuntai 8. kesäkuuta 2025

Kirjavuosi 2025/16: Kanavakaupunki Milano pelkää

En mielelläni lainaa sitaatteja kirjoista, mutta yksityiskohdat ovat tämän dekkarin cervialaista merisuolaa, joten:

"Sallan ensimmäisiin muistoihin Italiassa kuului tuo Välimeren kesän kuumimpien tuntien nakuttava taustaääni, joka syntyi, kun naarasta luokseen houkutteleva koiras taivutti takaruumiissaan sijaitsevia, tymbaaleiksi kutsuttuja äänielimiä." 

Stridulaatio on se rukoilijasirkan sirkutusääni, joka syntyy ruumiinjäseniä hankaamalla. Kirjaa pidemmälle lukeva osaa yhdistää symboliikan ilotyttöjen sarjamurhaajan liikkeisiin. Arvostan tällaista yksityiskohtien osaamista ilman manifestoivaa näpertelyä.

Dekkariksi raikas asetelma on, että päähenkilö Salla on vasta oikeuspsykologian opiskelija, joka on kiintynyt lukujonoihin eli alkulukuihin. Salla Kotka on sarjahenkilö Vera Valan kirjoissa, Vala itse suhteellisen tuore kliinisen psykologian maisteri Milanon yliopistosta. 

Suomalais-italialainen Salla suorittaa työharjoitteluaan etsivätoimistossa, ja tekee osa-aikatöitä Naisten Keskuksessa, jonka kytky etsivätoimistoon on ilmeinen ja samalla epäselvä. Sallan matka Suomen Susiperältä Milanoon on ollut tuskaisa, jopa traumaattinen. Helppoa menneisyyttä ei ole kellään ja kaiken takana on aina nainen, äiti, Sallalla myös dominoiva isoäiti.

Yhtä kipeää kuin menneisyytensä on yritys päästä sisään sarjamurhaaja Harlekiinin aivoihin. Tyyppi tappaa ilotyttöjä Milanon metsissä tai kanavien ympäristöissä. Niin rankalta kuin aihe kuulostaakin, luen tämän viihteelliseksi dekkariksi, joka ei itseäni erityisemmin viehätä. Flirttailu viihdekirjallisuuden kanssa tekee tyylistä ajoittain naiivin kuten hymykuoppien kuvailu poliisin suupielessä. 

En kuitenkaan ymmärrä kirjan nimen merkitystä enkä loppuratkaisua: kuka oli Harlekiini? Oli Parantajaa, Kihlaajaa ja Profeettaa, tuhotöiden tekijöitä kaikki, mutta päätekijän henkilöllisyys siis jäi minulle auki.

Kiinnostava oli joka tapauksessa teoria maailmankuulusta Harlekiinin vaatteesta, otan sen tosissani. Ja kun Italiassa ollaan, ruuallakin on toki keskeistä merkitystä päivien kulussa.








keskiviikko 4. kesäkuuta 2025

Tyhjiö synnytti ideologisen väkivaltaliikkeen

 Kahdeksanosaiseen sarjaan Mussolinista (mm. SkyShowtime) musiikit on säveltänyt The Chemical Brothersin Tom Rowlands. Hän tekee tästä aika sähäkän, historiallisen elokuvan lajityypissä erikoisen tapauksen. 

 Isoimmat, kohtalokkaimmat haasteet fasistijohtaja kohtasi omiensa kurissa pitämisessä (tuleeko joitain suomalaisia esimerkkejä mieleen?). Kuten kaikissa joukoissa, osa porukasta oli mukana lähinnä hengailumielessä, tässä liikehdinnässä omalaisensa dolce vitan eli ankaran väkivallan käytön oikeutuksen ja hurmeen perässä.

 Mussolini kannatti aluksi sosialismia ja olihan Benito sosialistisen Avanti!-lehden päätoimittaja. Aate oli pettymys. 

 Vaikka en tarkasti tiedäkään mikä johti fasismin olosuhteisiin (muu kuin nälkä, työttömyys, kurjuus, epätasa-arvo jne.), vallitsi 20-luvun Italiassa valtatyhjiö. Vittorio Emanuele III:n kuningashuone oli varsin lepsun heikko, ja vakuumihan täyttyy.  

 Ja sitä jota valta, il potere, houkuttaa, taipuu kovapäisimpänäkin vaikka mille mutkalle kuten ateistina suutelemaan kardinaalin sormusta.


 41-vuotias Luca Marinelli pääosassaan osoittaa huikeaa puhetaitoa varsinkin loppukohtauksen parlamentissa (parlare=puhua), pää uskollisesti takakenossa koko kelta-mustavärisen aikakauden. Sarja painottaa psykologista otetta, Mussolinin itsereflektiota ja päänsisäistä melskettä. Rohkeimmat meistä puhuisivat jopa taide-elokuvasta, mutta eipä liioitella. 

 Italian opiskelijalle Il figlo del secolo (Vuosisadan poika) toimii, sillä Il Duce artikuloi selkeästi, myös hitaasti painottaen, toki myös huutaen. 

 Diktaattori joi maitoa, latte, yhtä ahkerasti kuin jotkut meistä juovat vettä tai virvokkeita, mutta se ei suojannut vatsahaavalta, sillä oikein korkealla touhutessa valtakunnan asioiden ohjailusta voi tulla psykosomaattinen rasite. 

  Lupaava viulisti, jonka fasismin aate vei loogisesti ammuttavaksi kansan ympärillä hurratessa.  

 Pidin tästä erittäin paljon, modernisti toteutettua vaikuttavaa ja vastenmielistä eurooppalaista poliittista lähihistoriaa, joka toistaa, tai yrittää toistaa, itseään nyt, kun meilläkin on taas virallisesti mustapaitoja ehdolla.

 Olkaa varuillanne, stai attento. 

 Italian tasavalta täytti 3. kesäkuuta 2025 yhteensä 79 vuotta. Auguri.


perjantai 16. toukokuuta 2025

Kirjavuosi 2025/15: Hyvä Helmi!

 Lempikirjailija ei petä, se lie yksi lempikirjailijan ominaisuuksista. 

 Hotakainen on taas sanataiteilijana ja omaperäisenä tarinankertojana verraton, hauska ja osuva. Tällä kertaa saa ihmetellä miten ihmeessä hän on päässyt muistisairaan pään sisään. 

 Luulen, ilman kokemusta, että sekä Helmin että Oskarin ihmettelevä, äkkinäinen kokemusmaailma on hyvinkin autenttinen, jopa omassa asiayhteydessään järkevä, kunnes asiayhteys liitetään yhteiskunnan vaateisiin. 

 Edelleen luulen, että tästä siis on kyse sairaudessa, joka yleistyy ja jota pelkäämme hurjasti: "muistin riekaleita lentelee tajunnan hämärissä, mutta mikään niistä ei kirkastunut selkeäksi kuvaksi".


  Muistisairaan Helmin löytää metsästä pariskunta eikä tilanne naurattaisi yhtään, ellei sen loihtisi esiin juuri Hotakainen. Ääninäyttelijä-lastentarhanopettaja-pariskunta odottaa saavansa lapsen, mutta saakin vanhuksen nukkumaan lastenhuoneeseen Nalle Puhin kuvan alle. Eli hotelliin kuten Helmi, tavallaan oikein, olosuhteen käsittää. 

 Hotakainen näkeekin persoonan siellä missä me muut näkisimme potilaan, sairaan tai säälittävän autettavan. Helmi on sukkela, neuvokas ja lujatahtoinen, kaikki erinomaisia piirteitä Hanoi Rocksin entiselle managerille. Nyt häntä "v-tuttaa elää hitaasti". 

 Myös rohkeanraikasta on suomalaiselta kirjoittajalta luoda päähenkilö, joka ei pidä luonnosta. Tämä onkin kaupunkilaisvanhusten tarina.

 Hotakaiselle tyypilliset salamankaltaiset letkaukset kuten arkielämän yllättävät koukutkin kulkevat tässäkin mukana. Erikoisesta tulee tavanomaista, vaikka onhan ääninäyttelijyys ammatti siinä kuin lastentarhaopettajuuskin on. Silti siitä tulee jotain kieron hauskaa, kun herra lähtee aamuisin töihin varikseksi eikä hämmentävässä elämäntilanteessaan saa sitä oikein lentoon. 

 Kirjailijan fanina ehdin hetken epäillä, onko tämä parhaimmistoaan, mutta lopulta antauduin. Ehkä niin kävi viimeistään Tonin (hotellinjohtaja-ääninäyttelijä) ja Helmin keskustellessa onnenkahveilla Helmin kodissa. Dialogistaan oiva kirjailija tunnetaan.  

 Hotakainen lopulta venyttää näkökulman myös omaishoitajuuteen ja moderneihin ratkaisuihin hoitaa väistämätön vanhenemisen ja sairastamisen tilanne.  

 Silläkin tavalla, sattuman ja ystävyyden kautta, voi koittaa jos ei umpionnellinen niin siedettävä loppuelämä.

 

torstai 15. toukokuuta 2025

Kirjavuosi 2025/14: Seija Savosta muistuttaa mentaalihistoriastamme

 Helsinkiläisellä metroasemalla vuonna 2016 Niina Kivilä saa tietää, että joku Seija on kuollut ja kukkatervehdys pitäisi hautajaisiin lähettää. Enon puhelu on vaivautunut ja vaitelias, kuin suvun asenne Seijan elämään.

 Kivilä alkaa etsiä Seija-tätinsä tarinaa ja persoonaa hoitolaitoksista ja arkistoista. Seija laitettiin lähtemään laitokseen yksin linja-autolla noin kuusivuotiaana. Hän kuoli huoneeseen, jossa "ei tapahtunut mitään". Diagnoosinsa jää epäselväksi, puhutaan kehitysvammasta ja mielisairaudesta. 

 Kun Kivilä kulkee Seijan jalanjäljissä, hän samalla perkaa laitos- ja mentaalihoidon historiaa lobotomialeikkauksista lääkehoitoon. Uutena tietona luen, että arabit perustivat ensimmäiset vammaisten hoitolaitokset keskiajalla. 




 Kivilää kohahduttaa, että kohtalot kulkevat suvussa. Äidillään ja hänen siskollaan Seijalla oli sama sairaus- ja laitoshistoria. Lopulta Seijasta piirtyy moniulotteinen, persoonallinen kuva. Hänen elämänsä saa muitakin ulottuvuuksia kuin surun ja surullisuuden. 

 Viimeisessä paikassa, Vehkakodissa, paljastuukin esteettinen, porkkanoista pitävä, temperamenttinen ja taiteellinen yhteisönsä tyylilyyli. Seijaa ei myöskään ole unohdettu vaan suvun puheissa kuuluu erilainen nainen, joka yksinkertaisesti sairastui.

 Seijan tarina on tuskaisen koskettavaa luettavaa, vaikka emme häntä itseään kuulekaan. Läheiset lähettivät hänet laitokseen sodanjälkeisen normiajattelun mukaan ja katsomassa käytiin ehkä joskus, veljet vain kerran, Vehkakodissa ei enää lain. Silti laitoshoidolla perhe luuli tehneensä parhaansa sen ajan käsitysten ja ymmärryksen varassa. 

 Lopulta Seijakin pääsee yhteyteen, kun hänet haudataan sukuhautaan. Hän kuolee tuulisena iltana, vakavasti sairaana siellä minne syntyikin eli Kaavilla. Ja kohta puhelin soikin metrolaiturilla Kampissa. 

 Kirjoittaja ymmärtää, lähteidensä perusteella ja yhden version mukaan, että "Seija oli herkkä ihminen, jota oli kohdeltu huonosti". Kirja piti kirjoittaa, sillä se teki Seijasta sen mitä ihminen perimmiltään haluaa: olla osa yhteisöä ja maailmaa sekä tulla persoonallaan nähdyksi.


tiistai 22. huhtikuuta 2025

Kirjavuosi 2025/13: Legenda muistelee hangessa palvelutalon pihalla

 Neil Hardwick kaatuu yöllä rollaattorillaan lumeen helsinkiläisen eliittipalvelutalon pihalla ja alkaa odottaa kuolemaa. Apua ei ole tässä palvelusopimuksessa odotettavissa ennen aamua. 

 Miten siskojasenveli- tai tankkitäyteenmainen kohtaus. Tai ehkä Kielipuolipotilas, josta olikin peräisin kiitoksen versio tiksis, jota käytettiin omissa yhteisöissänikin. Hyvää ötyä lausun edelleen (Parempi myöhään).

 Hangessa Hardwick alkaa käydä läpi sekä elämäänsä että töitään nimiä pudotellen ja katsoo lähtökohtiinsa: äititraumaan ja sisäoppilaitostraumaan sekä (niistä seuranneeseen) rakkaustraumaan, raastavaan, kummalliseen ja poukkoilevaan avioliittoon tunnekylmyyksineen. 

 Sitten nauratti kovasti tapahtuma, jossa ydinenergialaitos ilmoitti, että hyvää jatkoa, ydinenergialaitos ei palkkaa filosofeja ja palkanmaksu loppuu. (Tämä liittyi Hardwickin päätökseen vaihtaa oppiainetta eli siirtyä filosofiaan.) Miten arvaamattoman hauska paikka maailma olisikin, jos siellä rekryttäisiin filosofeja atomivoimalaan.

 Oli kyllä muitakin hauskoja juttuja kuten sian ja näyttelijän palkkaerot sekä Dannyn tyttöystävien seremoniallinen rooli, mutta ne olivat harvinaisuuksia, vaikken lähtenytkään tähän varsinaisesti naurumielellä. 

Neil Hardwick inhoaa teetä.

 Omaelämäkerta on melankolinen, jopa itsesäälinen. Hardwick osaa suuressa määrin nimetä kaikki ne kohdat, joissa hän ei ole menestynyt, hän puhuu itsensä melkein-miehen osaan. Hardwick on tehnyt paljon, merkittävää ja historiaan jäävää, omasta mielestään myös "kummaa", ja tästä runsaudesta todistaa lopun teosluettelo. Siksikin itsesääli ja katuminen tuntuvat turhilta tunteilta.

 Lyhyehkössä kokonaisuudessa luetellaan ammatillisia yksityiskohtia uran varrelta nimipudotteluineen puuduttavuuteen asti. Varsinkin Montreux'n Kultainen ruusu -festivaali näyttää olleen henkilökohtaisesti merkittävä, jota tässä junnataan tavan suomalaislukijalle tuntemattomine nimineen pitkään.   

 Sekin on kai sanottava, että Hullun lailla loi tälle odotuksia, jotka eivät täyttyneet. Siitä sain muun muassa ikuisen Intia-kammon.

 Kirjan arvottaminen mahdollisimman neutraalisti on kuitenkin hankalaa, koska sen tekijä on ollut niin merkittävässä osassa omaa televisioviihde- ja kulttuurimuistiani (teatteria lukuun ottamatta). 

 Mutta lukekaahan suomalaista kulttuurihistoriaa. Kyllä ihmisistä ja varsinkin julkkiksista piirteitä löytyy. 

 Ja tekijälle tiedoksi, että kyllä hänet varmasti tv-uutisissa mainitaan sitten, kun "ei ikävä kyllä ole enää keskuudessamme".