Kirjavuosi 2025/23: Lempi on julmaa, kun muuri murtuu

 "Vieras maaperä nostaa toisinaan esiin vieraita ihmisiä, sellaisia, jotka näyttävät ainoastaan ulkoisesti samoilta kuin ne, jotka on siihen asti tuntenut."

  

 Jenny Erpenbeckistä on povattu Nobel-voittajaa mikä voi enteillä, että näin ei käy: yleisen elämänkokemuksen mukaan valitsijat alalla kuin alalla haluavat tehdä omannäköisiä ja omaehtoisia valintoja. 

 Siitä ei synny kuitenkaan kahta puhetta etteikö paljon kehuttu Kairos olisi sanataiteellisesti virkistävän korkeatasoinen, vaikka oma totuuteni lukijana on, että välillä pyyhkäisi yli komeasti. 

 Erpenbeckin kanssa samanikäisinä jaamme kuitenkin saman Euroopan historian ja tällainenhan aina yhdistää. 

 Ja tietysti on niinkin, että tuoreena saksan kielen ja kulttuurin ylioppilaana tuntuu siltä, että omistan maasta ihan vähän, sellaiset 5 prosenttia vielä tässä vaiheessa. Ennen kaikkea kiinnostaa maan lähihistoria; olenhan viettänyt elämäni parhaimman vapun kirjan tematiikkaan läheisesti liittyvässä Stasi-museossa.

 

 Tarina avioliiton ulkopuolisesta suhteesta ja sen tuhovoimasta on ikiaikainen eli ei mitään varsinaisesti uutta siinä. Tässä ratkaiseekin siis muoto, klassisesta musiikista lainatut nostot ja laskut, kenties tyvenetkin. Myös toistoa käytetään tyylikeinona. 

 Toki seurasin mielelläni Katharinan ja Hansin mukana (Itä-)Berliinin kaduilla ja osoitteissa - kuinka he uskoivatkaan kohtaloon, kun Katharina asui Hansin lapsuuden kulmilla. 

 Kohtalon ja sattuman muka ikiaikaista Amorin leikkiä on myös tapaamisensa kesäkuun sateisena perjantaina. Pelkistetyn lauseen osin tajunnanvirtaisessa romaanissa se on romanttisinta mitä tarjotaan. 

 

 Parikymppinen Katharina valmistuu kirjapainon alalta graafikoksi, mutta muuttaa Frankfurt an der Oderiin aloittamaan uuden taiteellisemman alan. (Kirjallisuuden yleistietoa laajentava vaikutus: Saksassa on kaksi Frankfurtia ja tästä entisen Itä-Saksan Oderista voi kävellä siltaa pitkin Puolaan mitä ei siis kirjassa sinänsä tapahdu.) 

 Hans on Katharinaa 30 vuotta vanhempi kirjailija ja vapaa radiotoimittaja. Vaimonsa Ingrid jää hahmottomaksi, mutta hänen kanssaan Hans käy jatkuvasti allakoituja ja Katharinaa nöyryyttäviä "keskusteluja". 

Kokonaisuudessaan sisältö velloo enimmäkseen Katharinan ja Hansin samanmakuisessa suhteessa, vähän tylsästi sitä veivaten. Julma ja rivokin tarinahan tämä oli ja sitä kylmän toteavasti. Niin sanottuihin parisuhteiden intiimeihin tilanteisiin ei johdatella vaan ne tulevat silmille arkisina kuin kuivuvan seinämaalin katselu. 

 

 Kairos tarkoittaa otollista hetkeä, jolloin elämä tai olosuhde ottaa uuden suunnan. Kirjassa eletään DDR:n viimeisiä vuosia ja muurin murtamisen ja sen jälkeisiä hetkiä. Kun historiallinen käänne tapahtuu, siitä ei puhuta suoraan vaan se pitää havaita tekstistä ihmisten tunteina ja reaktioina. 

 Yhteiskunta esiintyy loppupuolella, kun orvokit alkavat Berliinissä näyttää Karl Marxilta, Gromyko on juuri kuollut ja Tiananmenin aukiolla on tapahtunut tunnettu asia. 

 Yksittäistä ihmistä, Katharinaa, mietityttää vuonna 1990 yhteiskunnan kaupallistuminen ja epämoraalinen hyväksikäyttö saa hänessä vallan. Kirjakaupat vievät tavaransa kaatopaikalle uusien tuotteiden tieltä ja lisäksi luetellaan muuta yksityiskohtaista muutoksesta, joka konkretisoituu tavaran vaihtumisena kaikkeen uuteen. 

 Hans kohtaa työntekijän markkina-arvon arvioinnin. Vallanpitäjien pitäisi rakentaa uusi yhteiskunta ja myös itse muuttua mukana ihmisinä. Itä-Saksan radio vaikenee uudenvuodenyönä 1991-1992. 

 Kun totuus valkenee, lukija häpeää itseään ja naiiviuttaan: olisihan tämä pitänyt arvata. 

   

Kerrostalo entisen Itä-Berliinin puolella Lichtenbergissä. Kuva: Sirpa Tarkkinen

  Yhteensä 406 sivua on suomentanut Jukka-Pekka Pajunen vuonna 2025, sitaateilla ja runoilla on eri suomentajia. Hieno oli tämä: päänsärky - säänparku. Nikolaiviertel Berliinissä pitäisi kirjoittaa 80-luvulle sijoittuvassa romaanissa ceen sijaan koolla. Ei liene suomentajan käsialaa kuitenkaan vaan itsensä kirjailijan tietoinen valinta?

 Asiavirhe vai mikä oli Stalinin kuolinpäivä, joka ei ollut helmikuussa -53 vaan helposti muistettavana päivänä 5.3.53. Pitääpä kysyä kustantajalta mikä juttu tämä on. 

 

Kirjavuosi 2025/22: "Ministeri haluaa puhutella teitä."

 

 Itävaltalainen elokuvaohjaaja Georg Wilhem (GW) Pabst ohjasi ensimmäisen maailmansodan jälkeen muun muassa Leni Riefenstahlia vuorenrinteellä. Toisen maailmansodan aikaan hän päätyy ohjaajaksi Berliiniin propagandaministeri Joseph Goebbelsin kierosta toimeksiannosta. Silloinkin Riefenstahl oli mukana.

 Ohjaaja yrittää perheineen pois Itävallasta, jonne he ovat tulleet Amerikan ja Ranskan kautta katsomaan Trude-vaimon sairasta äitiä. Trudella on merkittävä rooli perheessä ja hän on aktiivinen toimija esimerkiksi kirjailijapiirissä, johon osallistuu muitakin ns. kolmannen valtakunnan vaimoja. 

 Sitten Saksa hyökkää Puolaan ja raja menee kiinni. Pabst on aiemmin osallistunut ensimmäiseen maailmansotaan ja joutunut vankileirille missä hänestä tuli vartijan yllättävällä luvalla ohjaaja. 

 Kädet puuskassa Goebbelsin agentti Krämer ilmoittaa vierailullaan Pabstin kotiin, että "ministeri haluaa puhutella teitä". Muut ovat tässä tilanteessa laskeneet housuihinsa, mutta Krämer ei huomaa Pabstissa mitään muutosta, ei ilmeessä, ei missään. 

 Käynti Goebbelsin toimistossa oli kafkaa puhtaimmillaan. Rekrytointi kääntyi päälaelleen ja Pabst puolustuskannalle. Puolueetonta taiteilijaa merkattiin muun muassa kommunistiksi. 

 Yleensä en kuuntele äänikirjoja, koska keskittyminen niihin on vaikeaa. Huomio hajoaa, useammin kuin kirjan kanssa. Lisäksi siirtymiä ja aikatasoja on tässä Ohjaajassa paljon. 

 Vierastin myös sisäpiiridialogia sekä yksityiskohtaista ohjaustilanteiden kuvailua, siitäkin huolimatta, että kyse on nimeä myöten ohjaajasta. Äärimmäisen pitkäveteistä.

 Erikoinen on myös kirjan aloitus, jolla ei ole lopulta mitään tekemistä kirjan muiden tapahtumien kanssa kuin saatteeksi tai viitteelliseksi alkusoitoksi.   

 Aiemmin yritin tätä lukemalla, mutta jätin kesken. Kuitenkin auktoriteetin (kirjeenvaihtajan) kehu sai palaamaan. Taiteilijan eettistä problematiikkaa suhteessa autoritääriseen hallintoon ei tarinasta suoraan löytynyt eli sitä näkökulmaa, jonka perusteella aloin tätä lukea.  

 Daniel Kehlmann kuitenkin lataa onnistuneesti ilmapiiriä kolmannesta valtakunnasta ja ennen kaikkea sodasta. Miten se vaikutti esimerkiksi nuorten miesten mieskuvaan ja koko yhteiskunnan asenteisiin esimerkiksi tunneilmaisuissa kuten itkemisessä. 

 Pabstin tarina on puolifiktiivinen, jossa tarua ovat perhesuhteet, mutta historialliset henkilöt totta. Niistä tunnistin vain tuon Riefenstahlin. Siinä on paljon paitsi yksityiskohtauksia filmin teosta myös ihmisistä tai silmälasien viiruista. Minkäänlaista jännitettä tai intensiivisyyttä kirjassa ei ole. 

  Erilainen kuin odotin, tylsäkin, mutta kirja tuo luo sodan, ilmaiskut, taiteen ja koko zeitgeistin hienovaraisesti, mielikuvituksellisestikin. Ymmärrän, että tämä on mestarillisesti kudottu ja ajateltu.

 Yksityiskohta: näkäräinen. Pabst tarjoaa Goebbelsin agentti Krämerille näkäräistä, josta tämä kieltäytyy. Mikähän lie näkäräinen saksaksi, mutta hyvin käännetty. 

 Suomennos: Tuulia Tipa

Kirjavuosi 2025/21: Sci-fi-dystopia täydellisen yhteiskunnan hengessä

 

 Tiedonvälitys sellaisena kuin olemme tottuneet sen kokemaan ja toimittajien johtotähti eli totuus ei kiinnosta enää ketään. Olemassa on vain valtion agendan sisäänajo, jota vääristellään orwellilais-neuvostoliittolaisella kiertelevällä retoriikalla. Sitä välittää Totuusmedia (vrt Pravda).

 Myös tutkija Liina Järvinen valehtelee kielenkääntäjän ja eläintieteilijän peiterooleissaan työskennellessään Gallukselle. Se paljastaa viranomaisten valeuutisia. 

 

  Kyseessä on luontevuudellaan ja uskottavuudellaan yllättänyt sci-fi, jossa Frankfurtissa ajellaan e-mobiililla ja valokuvataan aurinkolasien linsseillä. Älyruutu kertoo kaiken ihmisestä ja juonen kannalta erittäin keskeinen terveyssovellus palvelee vähintään yhtä kattavasti.  

 Myös Liina osallistuu lääketieteen tiukan salaiseen kokeiluun, jonka seuraukset ovat hänelle hirveät. Hän on, muuten, äitinsä puolelta suomalainen ja mummolansa sijaitsee Tampereella. Siellä, Fennoskandinavian yhteisalueella, on otettu käyttöön vastikkeeton perustulo.

 Dystooppiset piirteet avautuvat kirjassa vähitellen. Kaupungin laitamilta löytyy toinen todellisuus, Takamaa, jossa asuvat yhteiskuntakelvottomat ja omaehtoiset paralleelit, jotka Liina löytää vahingossa. Takamaa tyyppeineen tuo tervetulleen särön sileään yhteiskuntakuvaan.

 Totuuden selvittäminen vie Liinan myös muihin jännittäviin paikkoihin Frankfurtin ympäristössä kuten tutkimaan vankilaa, jossa ei jaeta positiivisen nykykielen mukaan rangaistuksia. Siellä ylläpidetään vankien eli integraatiota tarvitsevien tukiohjelmia. 

 Lempilajiani sci-fi-dekkari ei edusta, mutta se yhdistelee vaivatta dystopian ja yhteiskuntakritiikin ylidigitalisaatiosta ja terveydenhoidon epäeettisyydestä. Vapaus on tavan kansalaiselle liian absurdi käsite, ja siksi hän voikin viihtyä systeemissä; kontrolli vapauttaa vastuusta ja henkilökohtaisista riskeistä. 

 Näistä kansalaisten siruttamisista ja yhteiskuntapisteistä on toki luettu myös muualta kaunokirjallisuudessa, Maarit Verronen tulee ensimmäisenä mieleen. 

 Ihmiskäsitys on tässä aika lohduton eikä totuutta lopulta edusta kukaan. Siitä huolimatta tai sen takia kirja on ansainnut Saksassa vuoden 2020 parhaan jännityskirjan tittelin (Deutscher Krimipreis) ja lisäksi se on palkittu parhaana poliittisena jännitysromaanina (Politikkrimpreis 2021) sekä dekkaripalkinnolla Berliner Krimifuchs.

 Huolimattomuus ei jotenkin kuulu saksalaiseen dekkariin. Välimerkkien eli pisteiden käytössä on outoja käytäntöjä juuri Takamaan kertomuksessa, ne katkaisevat muutamissa kohdissa lauseen epätarkoituksenmukaisesti. Vai ovatko ne suoraan sitten saksalaisia välimerkkikäytäntöjä. 

 Päinvastoin kuin tässä väitetään, sokkia ei ole mahdollista kokea missään, mutta voin hyvin kuvitella, että hyljätty Takamaa aiheutti Liinalle shokin.

 Suomennos: Anne Kilpi

 

Kirjavuosi 2025/20: Kananhoito-oppaastako kaikki tosiaan alkoi

"Tulen aina syömään kuivaa leipää, kun toiset nauttivat meheviä, kirkkaita hedelmiä."  

 Helvi Hämäläinen (s. 16.6.1907 - k. 17.1.1998) oli nuorena kova lukemaan, mutta nahkatyöläisisänsä ei arvostanut kauno- vaan tietokirjallisuutta. Tyttärensä kirjapyyntöön Aaro Hämäläinen vastasi kananhoitokirjalla.  

 Toimittaja Suvi Ahola on toimittanut Hämäläisen päiväkirjoista, esseistä, muistiinpanoista ja kirjeistä elävän ja erittäin monipuolisen valaisun kovasta ja ristiriitaisesta kirjailijataipaleesta. Viimeisin tiedonlähde on Hämäläisen kuoleman jälkeen julkaistu Päiväkirjat 1925–1997. Siksi kirjan nimi Mitä Helvi Hämäläinen todella sanoi vastaa sisältöä. 

 Hämäläisen lapsuus oli suhteellisen surkea. Iida-äiti suorastaan vainosi ja pieksi Helviä kuten isäkin, joka rivien välistä kuitenkin vaikuttaa olleen muuten äitiä suopeampi kasvattaja. Myös opettajat kiusasivat ja häpäisivät Hämäläistä muun muassa risaisesta pukeutumistyylistä. Lapsi ei ollut koulun tilanteista millänsäkään. 

  Hämäläinen sai korjattua suhteensa äitiin myöhemmin. Tämä jopa kannusti tytärtään ammattikirjoittamisen jatkamisessa sekä auttoi yksinhuoltajaa, Helvi kun ei osannut laskelmoida miessuhteissaan ehkä samalla tavalla kuin tietyissä kirjoitustöissään. 

 Lukio-opinnot jäivät, kun Hämäläinen sisäisti, että hänen tarkoituksensa oli kirjailijuus. Ahola varoittaakin, että kyseessä oli aito tarinankertoja, jonka taidot joskus venyivät todellisuuden toiselle puolellekin.

 Jo varhaisista päiväkirjan otteista huomaa, että Hämäläinen on omintakeinen kirjoittaja. Päiväkirjat olivat hänelle niin olennaiset kumppanit, että viimeisin merkintä on päivää ennen kuolemaa. Näitä tekstejä Ahola ihailee todeten, että ne ovat "runsauden ja ajankuvan aarrearkku". Otteet Hämäläisen kirjoista kertovat esimerkiksi sotienjälkeisistä köyhäintarkastajasta ja yhteiskunnan ylimielisestä suhtautumisesta vähävaraisiin.  

 Hämäläisen yhteydessä on usein viitattu hänen suhteeseensa Olavi Paavolaiseen kuten nytkin, ja varsin yksityiskohtaisesti, kainaloita myöten. Kuvattuna on myös Hämäläisen intohimoinen suhde luontoon sekä omintakeinen tapa yhdistää luontoa ja erotiikkaa.

 Minut yllätti Hämäläisen raadollinen kyky kuvata sotaa inhorealistisesti ja tuskaisesti:

 haudassa päättömät ja raajattomat nuoret ruumiit, lakki päässä, jossa ei ole aivoja, nuoret, jotka kokivat kauhujen ja raakuuden korkeakoulun rauhan ajan tohtorintutkinnon sijaan. 

 Hämäläinen oli, kuten kirjailijat usein, näkijä. Hän aavisti jatkosodan alkamisen edeltävänä yönä kokien kummallisia kipuja. Ne loppuivat, kun sota alkoi. Uimareissullaan Hämäläinen havaitsi sodantähti Marsin yötä ennen kuin Hitler hyökkäsi Puolaan. 

 Hämäläinen ajatteli itsensä ennen kaikkea runoilijaksi, romaaniensa henkilöitä hän kutsui yhteiskuntaolennoiksi - osuva kuvaus enneunien näkijältä ja yhteiskunnalliselta kommentaattorilta! Kun hän uransa alussa jätti runoja julkaistaviksi Helsingin Sanomien päätoimittaja Waltteri Wihtori Tuomiojalle (kyllä, kansanedustaja Erkki Tuomiojan isä), oli vastauksen odottaminen aikamoista henkistä kärvistelyä. 

 Tuotteliasta Hämäläistä vaivasi sama murheenalho kuin yleensä työläistä: ettei arvosteta ja kunnioiteta ammattilaisena. Suhde WSOY:hyn oli vaikea. Vuonna -57 Hämäläinen kirjoitti kustannusosakeyhtiön toimitusjohtaja Yrjö A. Jäntille sisuuntuneen raivokirjeen, jota ei kuitenkaan koskaan lähetetty.

 En ole Helvi Hämäläinen -asiantuntija. Luin tämän mielenkiinnosta kirjailijan kutsuvaa persoonaa kohtaan. Kirjan henkilökohtainen helmi oli lukijan mukaanpääsy Finlandia-palkinnon jakoon tammikuussa -88. Helpotti, että Hämäläinen sai paitsi 100 000 markkaa myös lopulta ansaitsemaansa kunnioittavaa huomiota. Varsinkin, kun WSOY:n Vilho Viksten oli plaseerattu hänen viereensä Hotelli Tornin espanjalaisessa ravintolassa.  

 Aina yhtä kiinnostavaa knoppitieto-osastoa edustaa fakta, että Ester Toivonen, Miss Eurooppa vuodelta 1934, oli Hämäläisen serkku. Talouttaan paikatakseen Hämäläinen myös kirjoitti hänestä kirjan Annikki Heinän nimellä, Miss Eurooppa: totta ja kuvitelmaa.  

 Minulla meni poikkeuksellisen kauan lukea tämä kirja, aloitin sattumalta Hämäläisen syntymäpäivänä. Vieroittavaa oli vanhanaikainen kieli tekstinäytteissään, joita on paljon. Hellyttävä sen sijaan on Hämäläisen kirje 7-vuotiaalle pojalleen Jussi Haapmanille, jonka Ahola tapasikin Sanomissa, sillä Haapman työskenteli Sanomien arkiston johtajana. Kirjeessä on muun muassa sana "pääkkö" eli pää ja "äinikuinen", liekö virhe vai tuonaikaista puhetapaa. 

 Suurin yllätys oli Hämäläisen nuoruuden kansallissosialismisympatia, joka kohdistui niin sanottuun uuteen ihmistyyppiin ja saksalaiseen kurinalaisuuteen. Se vaihe jäi kuitenkin, onneksi, lyhyeksi ja kääntyi selväksi pasifismiksi ja sodanvastaisuudeksi. Hämäläinen oli sananvapausjärjestö PENin jäsen 30-luvulta alkaen.

 Tämä esimerkki kuvatkoon kirjailijan aidosti ristiriitaista ja ajassa muovautuvaa luonnetta.

 

Kirjavuosi 2025/19: Piirtäjä piirtää, poliisi pyörii ympyrää, sängyssään Pariisissa

 Komisario Jean-Baptiste Adamsbergin kasvoissa on 60 eri naaman piirteet, ajattelee hänen työkaverinsa Adrien Danglard. 

 Dekkari on yksi kummallisimmista tähän mennessä lukemistani, jossa kaikki ovat henkilöinä kummallisia riippuen tietysti mitä kummallisena pitää, tai sitten he ovat inhimillisen todellisia. 

 Rikoksen ratkaisuun voi viedä vaikkapa vedenalaisen tutkija Mathilden kalat. Sekin tuntuu oudolta, että Danglard ratkoo rikosta, murhaa, lapsikaksostensa kanssa keskustellen. 

 Otsikkoni viittaakin juuri Adamsbergin alaiseen Danglardiin, joka saattaa valvoa öisin ja harkita viinanjuontia murhaajan ja esihenkilönsä liikkeiden tähden. Häntä myös inhottavat ruumiit, todella. 

 Lisäksi puheenparret ovat välillä erikoisia kuten että "jos saisitte Mathilden, se vasta tekisi hyvää, se nostaisi silmiin mustan kiillon, samanlaisen kuin vahatussa nahassa". Taiteellista ja taitavaa, mutta epäodotuksenmukaista dekkarissa, siitä oudosteluni nousee.

 Fred Vargasin vahvuus on kuulemma ihmiskuvauksessa enkä väitä vastaan. Keskusteluissa mukana pysymisessä ja niiden logiikoissa koin hienoista vaikeutta; vaaditaan lukemisen tarkkuutta ja silti voi joutua palaamaan kahdesti-kolmesti johonkin väitteeseen. 

 Tuntuu siltä, että omaperäinen Adamsberg vaikuttaa myös kirjan muotokieleen. Kuten Adamsbergissakaan, ei myöskään juonessa ole selkeitä, dramaattisia käännekohtia.

 Lähtökohta on otollinen vuonna 1990. Adamsberg on juuri saanut siirron "kivikaupunki Pariisiin" ja sen viidenteen poliisipiiriin. Aikaisemmin epäjohdonmukainen komisario ratkoi menestyksellä murhia Länsi-Pyreneillä hiljaiseen, varmaan tyyliinsä, vähät välittäen ympäristön ennakkoluuloista. 

 Koko kirjan rytmi on yhtä hidas kuin komisario itse olematta yhtään pitkäveteinen. Selvitellään verkkaisesti arvoitusta kuka piirtelee Pariisin kaduille ympyröitä ja jättää niiden keskelle esineitä - ja ruumiita. 

 Se tiedetään, että tekijähahmo haisee mädille omenille tai viinietikalle tai alkoholille haistelijasta riippuen. Yritäpä sitten Pariisista löytää hajun perusteella rikollinen. 

 Kirjassa esitellään myös todentuntuinen psykologinen ja kokemuksellinen viikkojako: 

 maanantaista keskiviikkoon on 1. jakso, jolloin kaikki tapahtuu (tiistaina ja keskiviikkonahan ovat kaikki keskeiset palaveritkin, toim. huom.);

 torstaista lauantaihin eletään hajoamisen ja epäselvyyden aikaa eli kakkosjaksoa, jolloin ihmiset alkavat väsyä;

 sunnuntaina eletään 3. jaksossa ikään kuin erillisessä tilassa haavoittuvimmillaan ja silloin jopa murhaaja saattaa paljastaa itsensä. 

 Mieli siis toimisi arjen virtausten mukaan. 

 Kaikista kummasteluistani huolimatta liityn henkisesti niihin rikollisiin, jotka tuntevat omituisen ja huolimattomasti pukeutuvan Adamsbergin heti läheiseksi ja ovat valmiita kertomaan tahi tunnustamaan hänelle kaiken, huomaamattaan. 

 Suomennostyöstä vastaa Marja Luoma.