Keskeneräinen asuntotilanne lyö kohtalokkaan kiilan pariskunnan väleihin mihin ei auta edes suhteen tekohengitys Teneriffalla.
Toki kaiken tapahtuvan eli äkillisen, oudon kuoleman taustalla ovat myös urahaaveet, ammatillinen turhautuminen ja miehinen omanarvontunto.
Keskeneräisyys vaivaa myös Saran uraa. Vaikuttaa siltä, että lähipiirissään vankoilla periaatteiden perusteilla seisoo vain hänen akateeminen isänsä, josta löysin vähän linkolalaisia piirteitä.
Kirjan rytmi on hidas, suurten elämysten hakijat älkää tämän äärelle vaivautuko. Varsinaisella jännityksellä on vähän roolia, mutta silloin, kun on, se tuntuu. Jääkaappimagneettien siirtely ja piirustusputken häviäminen sekä askeleet tyhjässä yläkerrassa ovat tällaisia hetkiä tavallisessa ihmisarjessa.
Dekkari valottaa myös yhtä mahdollista, hiljaista näkökulmaa: kaiken traagisen jälkeen tai sen ansiosta Saran elämä saa kirkkaamman ja harmonisemman suunnan, mutta samalla hän joutuu tekemään lähipiiristään järkyttävän havainnon. Ehkä.
Myös tutkivien poliisien inhimillisyys - flegmaattisuus, kärsimättömyys - tuntuvat sympaattisilta. Heihin Sara turvautuu, lähes tarrautuu, poikkeuksellisen lujasti hädän ja pelon vallassaan.
Suomentaja Virpi Vainikainen on tehnyt ajoin hauskaakin kielityötä: "hienostoirmeli" (länsioslolainen tyttöpoliisi), "paremman väen kanttura", "hajahtaa" eli kun ruumis haiskahtaa.
Erikoista kirjassa, joka ei muuten kikkaile, on ajoittainen repliikkien rakenne: kuka sanoo tulee ensin, sitten pilkku ja sitten repliikki. Luulin tätä ensin huolimattomuudeksi, mutta näyttikin tietoiselta. Osittain mennään myös tajunnanvirran ehdoilla selkeyden kärsimättä.
Oslon kaupunginosien mainehierarkialla on yksi sivuosa kirjassa. Yksityiskohtaisesti kuvailtujen talojen kuten Saran lapsuudenkodin tai hajallaan lojuvan remonttikohteen voi mieltää myös ihmisen metafyysiseksi tai eksistentiaaliseksi olemukseksi.
Jos dekkaria voi luonnehtia miellyttäväksi ja perusinhimilliseksi, sellainen on tässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti